Liberalismin on aika herätä

Nykyisiä oikeistoälyköitä on kritisoitu siitä, että heidän liberalisminsa unohtaa utooppisuuden, toivon ja ajatuksen paremmasta maailmasta. Näin tavallaan onkin. Liberalismin utopia ei kuitenkaan voi olla valtion ohjauksen tai tukitoimien lisäämisessä sen enempää kilpailukyvyn kuin luonnonsuojelun nimissä, kuten jotkut ovat ehdottaneet. Liberalismin utopia on aina yksilön vapauttamisessa kollektiivisten valtarakenteiden ohjauksesta.

Nykynen liberalismi on uusliberalismia, jonka ongelma on se, että se on unohtanut perustansa, vapaan ja tasa-arvoisen yksilön. Nykyiset oikeistoälyköt ovat 1960- ja 70-lukujen vasemmistoälykköjen vastapooli ja heidän ajatusmaailmansa ja oppinsa on perua sen ajan vastakkainasettelusta, sosialismi ja työväenliike vastaan kapitalismi ja työnantajat. Heidän utopianaan ei ole vapaasti onneaan tavoitteleva yksilö vaan vapaasti markkinoita hallitseva yritys, jota eivät valtiovallan ja työväenliikkeen toimet rajoita.

Ilmiö on maailmanlaajuinen ja uusliberalismin aate on pitkälti onnistunut tavoitteissaan. Tavallisten kansalaisten elämään vaikuttavat päätökset tehdään yhä useammin suuryrityksissä, ylimpinä pankit, joiden kiristysotteeseen lähes kaikkien maiden hallitukset ovat joutuneet. Samalla kuilu suuryritysten omistajien ja johtajien ja tavallisen kansan välillä on syventynyt. Liberalismin päävastustajia eivät tänään ole niinkään valtiovallat kuin maailman finanssilaitokset. Kuitenkin niin, että avainasemassa ovat poliitikkojen ja talousmiesten yhteiset edut.

Tänään, kuten aina, liberalismi ei voi tähdätä mihinkään muuhun kuin tavallisen kansalaisen aseman parantamiseen suhteessa niin valtiovaltaan kuin muihin kollektiiveihin, tänään erityisesti yrityksiin. Utooppisena se ei myöskään tähtää pieniin muutoksiin vaan suuriin edistysaskeliin, sellaisiin, jotka tänään ovat epärealistisia, mutta joita voidaan perustella yksilön vapaudella ja tasa-arvolla, oikeudella tulla kohdelluksi niin kuin jokaista muutakin kohdellaan. Liberalismi ei voi myöskään rajautua kansallisesti. Yksilöllisyyshän on kaikkia maailman kansalaisia yhdistävä tekijä. Olipa henkilö suomalainen tai kiinalainen, hindu tai muslimi, hän on joka tapauksessa yksilö.

Niinpä utooppinen liberalismi keskittyy tänään sellaisiin kysymyksiin kuin: Kuuluuko osakeyhtiöiden rajattu vastuullisuus liberaaliin talouteen? Sehän mahdollistaa sen, että esimerkiksi pankin ajautuessa vararikkoon sen omistajat menettävät vain sijoittamansa summan, kun varsinaiset velat tulevat muiden maksettaviksi. Kuuluuko pankkisalaisuus liberaaliin talouteen? Onko pankkien vapaus salata liiketoimensa perustellumpi kuin yksilöiden vapaus tietää, millaisiin sopimuksiin pankit rahoja sitovat. Pankkien toimien seurauksethan eivät rajaudu vain osallisiin vaan niiden vaikutuspiiri on – kuten tänään nähdään – maailmanlaajuinen, jokaista rahankäyttäjää koskeva. Kuuluvatko patentit ja tekijänoikeudet liberaaliin talouteen? Nehän ovat valtiovaltojen luomia monopoleja, jotka ajautuvat kaupankäynnin kautta suurten yritysten hallintaan vaurastuttamaan niiden omistajia ja johtajia – ja tietysti myös asianajajia. Patenttisodissa, niin kuin muissakin sodissa, häviäjiä ja vapautensa menettäviä ovat tavalliset rivimiehet.

Valitettavasti aito liberalismi on tänään unessa. Toivon ja luulen kuitenkin, että herääminen on lähellä, sillä uusliberalismin seuraukset alkavat käydä tavallisille kansalaisille kestämättömiksi.

Sosialismin vankilasta uusliberalismin vankilaan

Kiintoisaa on, että tänään maailmaa hallitseva ideologia, jota uusliberalismiksi tai talouden vapaudeksi kutsutaan, perustaa oppinsa väkivallattomuuteen. Tarkemmin sanottuna pakottamisesta vapaaseen taloudelliseen vaihdantaan. Siksi mm. valtiovallan pakolla toteuttama verotus on kyseisen periaatteen mukaan varastamista – ja veroparatiisien käyttö moraalisesti hyväksyttävää. Kaikki yksityinen ja vapaaehtoinen kaupankäynti on sen sijaan paitsi sallittua niin välttämätöntä, suureen yhteiseen päämäärään etenemistä.

Tässä ovat nyky-yhteiskunnan henkisen vankilan perusmuurit, joiden sisään kansa tungeksii – siltä osin kuin vapautuu sosialismin vankilasta.

Ongelma muodostuu siitä, että fyysisen väkivallan vihassaan tämä ideologia ei tunne taloudellista väkivaltaa. Kaikki taloutta koskevat menettelyt, uhkailut ja painostukset ovat vapaasti käytettävissä. Ja niitä on käytettävä, sääliä tuntematta. Ellei käytä rahan tarjoamia kyynärpäitä, muut ryntäävät edelle. Ellei anna potkuja, pääsee omasta työpaikastaan. Näin kaikki ideologiset vankilat muodostuvat. Olennaista ei ole se, kuinka moniin vapaudenriistot tai potkut todellisuudessa kohdistuvat, vaan niiden uhka; ellei toimi niin kuin odotetaan, tullaan rankaisemaan.

Todellisuudessa taloudelliset menetykset ovat yhtä epämieluisia kuin fyysiseen vapauteen puuttumiset. Moni ottaisi mieluummin kohtalaisen selkäsaunan kuin miljoonan euron menetyksen tai lyhyen linnatuomion kuin potkut hyvästä työpaikasta.

Sitten ratkaisun puolelle.

Rankaisemisessa, ja sillä uhkaamisessa, olennaista on luokittelu. Ketään ei voida rangaista, ellei häntä ole jonkin luokittelun mukaan määritelty yhteiselle edulle haitalliseksi. Yhteinen etu on tietysti kyseisen vankilan etu. Siellä on kahdenlaisia vankeja, niitä, joita vartioidaan ja niitä, jotka vartioivat. Jälkimmäisten asema perustuu siihen, että he omistavat vankilan ja luokitteluvallan. Siksi he kuvittelevat olevansa vapaita.

Taloudellisen vankilan kyseessä ollen luokittelu tapahtuu tietysti taloudellisen edullisuuden mukaan. Vankilan omistajat antavat tiettyjä etuja niille vangeille, jotka edesauttavat heidän taloudellisia pyrkimyksiään ja määräävät kovennettua niille, jotka estävät heidän rikastumistaan. Perustelu tällaiselle toiminnalle on se, että mitä vauraammiksi vanginvartijat tulevat, sitä paremmaksi voidaan vankilaa kehittää ja sitä paremmin myös vangit voivat – ja tietysti vangit sen uskovat, kun vartijat näin vannovat.

Ideologinen ratkaisu on yksinkertaisesti se, että päätetään, ettei kyseisen vankilan tarvitse tuottaa voittoa. Vanginvartijoiden ei tarvitse luokitella vankeja sen mukaan, millä tavoin he edesauttavat vartijoiden vaurastumista. Heiltä jopa kielletään tällainen diskriminointi.

Millaisia muutoksia käytännön talouteen tämä ideologinen muutos edellyttäisi, siitä olen kirjoittanut muualla netissä.

Patenttien yleisestä hyödyllisyydestä

Applen ja Samsungin patenttikiistan yhteydessä on esiin otettu (Jukka Kemppinen blogissaan) melko maltillinen näkemys patenttien hyödyllisyydestä. USA:n Yhdeksännen Hallintopiirin Valitustuomioistuimen päätuomari Alex Kozinski on todennut: ”Yksityinen omistusoikeus ja sen osana yksinoikeus henkisen luomistyön tuotteisiin on elämäntavallemme keskeinen. Se edistää investointeja ja innovaatioita, se edistää kulttuurimme kasvua ja suojaa ihmisen moraalisia oikeuksia luovuutensa tuloksiin. Mutta yksityisomistuksen liioittelu voi olla huono lääke. Esimerkiksi yksityinen maaomaisuus on paljon hyödyllisempää, jos sitä erottaa toisten tonteista maantie, valtatie, puisto tai viemäri. Sama koskee henkistä omistusoikeutta. Liiallinen suojelu on yhtä vahingollista kuin riittämätön suojelu. Luovuutta ei voi kuvitella vailla laajaa tekijänoikeudesta vapaata aluetta (public domain). Mikään – todennäköisesti mikään sen jälkeen kun tuli opittiin valjastamaan – ei ole todella uutta. Kulttuuri ja sen osana tiede kasvaa kasautumalla. Jokainen luova henkilö rakentaa sen varaan, mitä on tehty ennen häntä. Liikasuojelu tukehduttaa juuri ne luovuuden voimat, joita se väittää varjelevansa.”

Hieno lainaus Kozinskiltä. Aivan kuin joku olisi kirjoittanut – ehkä kirjoittikin – joitakin sukupolvia sitten: ”Kansallinen omistusoikeus maahan ja sen osana uusien maanomistusten hankkiminen ympäri maailman on elämäntavallemme keskeinen. Se edistää investointeja talouteen ja asevoimiin, se edistää kulttuurimme kasvua ja suojaa ihmisen moraalisia oikeuksia valloituksiinsa. Mutta maanomistuksen liioittelu voi olla huono lääke. Maan omistamien on paljon hyödyllisempää, jos siitä ei liiaksi sodita ja sen hankkimiseksi uhrata kaikkea sitä hyvää, varallisuutta ja ihmishenkiä, jonka hankkimiseksi toimiin on ryhdytty. Liioiteltu imperialismi tukehduttaa lopulta sen kulttuurin, jota se väittää varjelevansa."

Kuitenkin, tänään useimmat ymmärtävät, ettei liioittelematonta imperialismia ole olemassa. Jos asein suoritettuja maananastuksia pidetään elämäntavan keskeisenä ominaisuutena, mikään ei rajoita niitä kylänrajojen laajennuksiin eikä alkuasukkaiden maiden valtaamiseen. Niiden oma logiikka vaatii enemmän ja enemmän, kunnes riittävä takaisku osoittaa koko kyseisen elämäntavan heikkouden – käytännössä tämä toteutui maailmansotien hävityksenä. Niinpä tänään tuskin kukaan niistäkään, jotka edelleen uskovat asevoimien hyödyllisyyteen, tekevät sitä uusien valloitusten toivossa. Kyse on enää pelon tasapainosta.

Nykyinen imperialismi on taloudellista ja sen yhtenä kärkenä ja aseena on patentti, kehittyneiden maiden käytännössä omilleen myöntämä ja kansainväliseksi painostama oikeus valloittaa tieteellisen ja teknisen kehityksen alueita itselleen ja kieltää muilta niiden käyttö.  Niin kauan kuin tätä pidetään elämäntavallemme keskeisenä ja oikeana ominaisuutena, mikään ei rajoita patenttisotien laajenemista. Ne tulevat kuluttamaan yhä enemmän yhteisiä voimavaroja ja haittaamaan tieteellistä kehitystä rajoittamalla ja ohjaamalla sitä suuntaan, joka syventää kuilua menestyvien ja menestymättömien välillä. Ja se tulee johtamaan – kehitys on jo täydessä käynnissä – yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen umpikujaan. Demokraattisissa maissa ja kansainvälisissä yhteisöissä rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä joudutaan kuromaan umpeen lainanannolla. Rikkaat lainaavat köyhille, jotta kaikki voisi jatkua niin kuin ennenkin. Lainoilla on kuitenkin se huono puoli, että ne pitäisi maksaa takaisin. Jos talouden syvät rakenteet, imperialistiset mekanismit toimivat niin kuin ennenkin, takaisinmaksusta tulee kuitenkin yhä vaikeampaa. Joudutaan luopumaan joko demokratiasta ja rauhasta tai nykyisestä rahajärjestelmästä – tai molemmista.

Viisaudestaan huolimatta Kozinski ei osannut tai uskaltanut todeta, ettei liioittelematonta yksinoikeutta keksintöihin ole olemassa. Vika on itse periaatteessa. Yksinoikeuden ulottaminen henkisen luomistyön tuloksiin on tuhoon johtava käytäntö. Kestävä talous ja kehitys voidaan saavuttaa vain luopumalla talouden imperialistisista, toisten olemassaoloa ja kasvua rajoittavista rakenteista, joista patenttioikeus on merkittävä osa.

Maapallon kestokyky, työllisyys ja hyvinvointi

Soininvaaran blogiin

Osmon ongelmanasettelu on täyttä asiaa ja esittää nykytalouden vaikeimman ongelman, jonka julkilausumista niin monet poliitikot välttelevät. Mutta ne ratkaisuehdotukset …

Toivo siitä, että talouskasvu saataisiin kytketyksi irti luonnonvarojen kulutuksesta, on epärealistinen niin teoriassa kuin käytännössä. Ihmiset nyt vain ovat ahneita myös materiaaliselle kulutukselle. Vai onko joku kuullut taloutta kasvattavasta ammattiryhmästä, joka aineettoman tuotannon myynnillä vaurastuttuaan olisi vähentänyt materiaalisen tuotannon kuluttamistaan, muuttanut pienempiin asuntoihin, siirtynyt halvempiin ruokiin, ostanut vaatimattomampia autoja, vähentänyt elektronisten vempainten hankintaa ja luopunut ulkomaanmatkoista – tai edes pitänyt ne entisellä tasolla. Mainittakoon, että tähän aineettomien palveluiden myyjien joukkoon kuuluvat mm. pankkiirit, poliitikot, johtajat, lääkärit, virkamiehet, mediaväki, konsultit ja taiteilijat mutta tietysti myös sairaanhoitajat, lastentarhanopettajat, hierojat ja siivoojat.

Ajatus siitä, että siirtämällä painopistettä työn verotuksesta kulutus- ja haittaveroihin, voitaisiin kyseinen ongelma ratkaista, on paitsi virheellinen niin vaarallinen. Se johtaa aivan päinvastaiseen tulokseen kuin on tarkoitettu.

Niin kauan kuin tuotanto on ylhäältä ohjattua ja palkittua – kapitalistista tai sosialistista siinä mielessä kuin olen mm. kirjassani, blogissani ja kotisivullani esittänyt – ylhäällä olevat ryhmät voivat pitkälti määritellä omat palkkansa niin, että ne ovat linjassa muiden rikkaiden ja tavoitellun ostovoiman kanssa haittaverojen määrästä riippumatta. Jos veroja nostetaan, nostetaan myös palkkiota. Samaan ideologiseen pakettiin kuuluu tuotannon tehostaminen ”kannustimilla”. Ne kasvattavat toimeentuloeroja – rikkaitahan kannustetaan maksamalla heille enemmän ja köyhiä kannustetaan pitämällä heidän elintasonsa alhaalla. Siten kasvun myötä laajenevilla rikkaiden joukoilla on aina varaa lisätä kulutustaan ja sen ne myös tekevät. Kun ruoan, raaka-aineiden ja energian hinnat nousevat haittaverojen tai luonnollisen niukkuuden takia, kokonaiskulutus voi kapitalistis-sosialistisessa taloudessa aleta vain siten, että keskiluokan ja köyhien kulutus vähenee.

Vaarallinen tämä kehityssuunta on paitsi yhteiskuntien myös luonnon kannalta, sillä yhteiskunnan polarisoituminen johtaa aina kokonaisuuden kannalta turhan kulutuksen kasvuun. Vastakkaisten pyrkimysten välisissä taisteluissa, äärimmillään vallankumouksissa ja sodankäynneissä, luonnon hyvinvointi on viimeinen asia, jota ajatellaan. Mitä tärkeämpää on kilpailussa menestyminen, niin politiikassa kuin taloudessa, sitä suruttomammin voimavaroja kulutetaan.

Tästä syystä ainoa kestävä ratkaisu on taloudellisen kilpailupaineen alentaminen. Se voi tapahtua vain menestymisen palkintoja pienentämällä ja syrjäytymisen katkeruutta lieventämällä. Jälkimmäiseen on jo ehdotettu ratkaisukin, perustulo. Edellisen suhteen ratkaisuehdotusten suunta osoittaa edelleen kohti tuhoa, sillä perinteinen tuloerojen tasaus progressiivisella tuloverolla on menettänyt tehonsa eikä muutakaan ole keksitty.

Globaalissa taloudessa verotus on kaikkiaan huono tapa tasata tuloeroja, koska juuri ne, joiden tuloja tulisi voimakkaimmin verottaa, pystyvät hyödyntämään valtioiden välistä verokilpailua ja siirtämään tulojaan veroparatiiseihin. Nykytaloudessa ainoa ja muutenkin paras tapa on puuttua niihin globaalin talouden ominaisuuksiin, jotka ovat tehneet rikkaiden rikastumisesta lähes automaattista. Eikä tähän tarvita ylikansallista hallintoa eikä säätelyn lisäämistä vaan päinvastoin sellaisista aitoon markkinatalouteen kuulumattomista, ylikannustavista säätelytoimista luopumista, jotka aikanaan luotiin teollisen kasvun edistämiseksi.


----

Tiedemies: Minusta ongelma on yksinkertaisinta ratkaista pyrkimällä määrittämään luonnonvarojen kulutuksen kestävä taso (ts. jokaisen luonnonvaran kohdalla tietenkin erikseen), ja pistää kaikki poliittiset panokset suoraan siihen, että tämä kestävä taso ei ylity, sensijaan että yritettäisiin puuttua mallin muihin parametreihin suoraan.

Tällä ratkaisulla on pari heikkoutta. Ensiksi se on luonteeltaan sosialistinen, säätelyä lisäävä ja toteutuakseen se vaatisi kansainvälisen elimen, joka määrittelisi kunkin luonnonvaran kulutuksen kestävän tason. Tällaisen elimen työskentely olisi kuitenkin kovaa kilpailua siitä, miten minkin kohteen kestävä taso määritellään ja ketkä pääsevät hyödyntämään ja kuinka paljon kenenkin maalla olevia luonnonvaroja. Mahdoton tehtävä. Toiseksi tämä ratkaisu vain kärjistäisi – kuten edellä esitin – yhteiskuntien polarisoitumisen ongelmaa ja sitä kautta lisäisi turhan kulutuksen määrää, jos muuten taloudessa toimittaisiin niin kuin nykyisin.

Siitä olen samaa mieltä kanssasi, ettei ihmisten ahneudelle ja kilpailutaipumukselle voida mitään – eikä edes pitäisi voida. En puhunutkaan kilpailun rajoittamisesta vaan kilpailupaineen alentamisesta. Voimavarojen kulutushan on verrannollinen voiton ja tappion erotukseen. Mitä suurempi on voitto, sitä enemmän voimavaroja kilpailuun kannattaa sijoittaa. Mestaruussarjan pyörittämisessä kulutetaan monta kertalukua enemmän energiaa kuin harrastelijafutiksessa. Silti kummassakin kilpaillaan täysillä ja nautitaan pelistä.

Ainoa tietämäni ratkaisu, jossa yhdistyy sekä alempi kulutuksen taso että tasaisempi tulonjako ja sitä kautta myös vähäisempi sosiaalisen tasauksen eli verotuksen tarve, on talouden institutionaalisten palkintojen pienentäminen. Olennaista on myös se, ettei tämä ratkaisu vaadi säätelyn lisäämistä vaan sen purkamista.

Olen ymmärtänyt, että kannatat laillani tekijänoikeuksista ja patenteista luopumista sillä perusteella, että päinvastoin kuin yleisesti ajatellaan, ne pikemminkin estävät kuin edistävät taiteiden ja tekniikan kehitystä. Niistä luopuminen on myös linjassa esittämäni ratkaisun kanssa, sillä näiden sisältämät yksinoikeudet ovat juuri tarkoittamiani institutionaalisia palkintoja. Patentit ja tekijänoikeudet ovat erittäin arvokkaita. Siksi niistä kilpailuun ja niiden hallinnointiin käytetään valtavat määrät varoja ja siksi näissä kilpailuissa menestyneet rikastuvat tolkuttomasti ja siksi näin muodostuu itseään voimistava kulutuksen kasvukierre.

Tällaisia institutionaalisia palkintoja on muitakin. Yhteistä niille on se, että ne ovat alkujaan kansallisin säädöksin virallistettuja tapoja oman tuotannon tehostamiseksi. Sitten muiden maiden on ollut seurattava perässä ja sitten niistä on tullut WTO:n säätelemää taloutta, kansainvälistä kapitalismia, ”reaalimarkkinataloutta”. Tuhannet tutkijat ja insinöörit tekevät töitä sen eteen, että löydettäisiin aivan uusi energiantuotantotapa, joka tehostaisi niin hyödykkeiden kuin haitakkeidenkin tuotantoa. Itse pitäisin kuitenkin tärkeämpänä sitä, että löydettäisiin uudet omistamisen ja kaupan säännöt, jotka parantaisivat tuotannon hyötysuhdetta vähentämällä haitakkeiden tarvetta. Mielestäni esittämäni ratkaisu on tähän varsin hyvä ehdokas.

Tolkuttomat piratismikorvaukset

Ville Hautakankaan US-blogiin

Henkisen työn, musiikin, kirjallisuuden, elokuvataiteen jne, tuloksia voidaan hyvin myydä ilman tekijänoikeuksia. Aivan niin kuin tiedemiesten töitä myydään ilman tieteenkäyttöoikeuksia ja saappaita myydään ilman saappaankäyttöoikeuksia. Näin koko piratismiongelma häviää.

Myynti on vain suoritettava sillä tavalla kertakorvauksena tekijälle, ettei sitä anneta kenellekään asiakkaalle, joka siis on vapaa levittämään teosta edelleen, ennen kuin tekijän vaatima hinta on maksettu.

Jos valtiovalta pitää taiteen tuotantoa tärkeänä yhteiselle hyvinvoinnille, se voi ostaa haluamiaan teoksia bitteinä yleiseen käyttöön aivan niin kuin se ostaa teoksia kirjastoon ja koululaisille. Valtiovallan maku ei varmaan tyydytä kaikkia, mutta mikään ei estä jonkin tekijän ihailijoita yhdistämästä halujaan ja rahojaan tämän teosten ostamisessa.

Olen esittänyt tämän aiemminkin ja aion esittää tulevaisuudessakin aina kun joku, jonka pitäisi olla asiaan perehtynyt, esittää totena väitteen, että ilman tekijänoikeuksia taiteilijoiden ansiot putoisivat niin että taiteen tekeminen loppuisi: Sen ongelman minkä internet on luonut, se myös ratkaisee.

Tekijä esittelee teoksensa haluamallaan tavalla, vaikkapa näyttein, tähän tarkoitukseen luodulla sivustolla. Hän laittaa näyttöön sen kokonaishinnan, jonka hän teoksesta vaatii, ja sen aikamäärän, jonka kuluessa hän edellyttää kaupan tapahtuvan. Näihin tietoihin jokainen internetin käyttäjä pääsee käsiksi tarkoitukseen sopivan hakusysteemin kautta. Sitten jokainen, yksilö taikka ryhmä, joka haluaa teoksen omaan ja muiden käyttöön, sitoutuu maksamaan siitä sen summan, jonka arvoisena hän haluaan pitää. Maksu voi olla suuri tai pieni. Maksujen keräytyminen näkyy ruudulla ja kun vaadittu summa täyttyy, maksut siirretään ostajien tileiltä tekijän tilille ja teos avautuu kaikkien käyttöön. Ellei summa täyty määräaikaan mennessä, tekijä voi hyväksyä jo syntyneen summan tai hän voi luopua kaupasta.

Edellä esitetyllä kaupankäyntitavalla on joukko erityisiä ominaisuuksia verrattuna henkisten teosten kapitalistiseen kaupankäyntiin.
1) Se on aidosti markkinataloudellinen. Tekijä voi vapaasti päättää teoksensa hinnasta ja jokainen on vapaa osallistumaan teoksen hankintaan itse valitsemallaan summalla. Kauppa syntyy, jos myyjän ja ostajien toiveet kohtaavat. Mikään säätelijä tai oikeuksienhaltija ei tule väliin. Kaikkea, millä on arvoa kuluttajille, kannattaa tuottaa.
2) Se hyödyntää internetiä täysimääräisesti. Se ei edellytä internetin käytön rajoittamista yksinoikeuksien turvaamiseksi, piraattien ahdistelua eikä kovien pelottelurangaistuksien käyttöä niin kuin nykyisen kaupankäynnin ylläpitäminen.
3) Se muodostaa perustan myös teoksen saattamiselle fyysiseen muotoon, esimerkiksi kirjaksi. Kun teoksen bitit ovat vapaasti käytettävissä, ne ovat sitä myös kirjapainoille, joten ne voivat myydä kirjoja niitä haluaville vain painatuksen hinnalla. Tämä voidaan toteuttaa varsinaisen kaupankäynnin yhteydessä. Mukaan näyttöön tulee kirjanpainajan tai painajien tarjous: jos pokkarin tai kovakantisen tilaajia tulee se ja se määrä, kukin saa teoksesta kirjan siihen ja siihen hintaan. Ostajan ei tarvitse mainita kuin sen hinnan, jonka hän on valmis maksamaan.
4) Mainonnan osuus teoksen kaupittelussa vähenee, koska kenenkään muun kuin tekijän ei kannata teosta mainostaa. Se tarkoittaa sitä, että teokselle vieraiden vaikuttimien ohjaava merkitys niin tekijälle kuin kuluttajillekin heikkenee.
5) Sama kaupankäyntitapa sopii kaikille biteiksi saatettaville, kirjallisuudelle, musiikille, tietokoneohjelmille kuin myös televisio-ohjelmille ja elokuville. Kalliille teoksille, joille on suuri kuluttajakunta, löytyy myös suuri määrä ostajia.
6) Tämä kaupankäyntitapa tarjoaa mahdollisuuden myös ja erityisesti sellaiselle ostamiselle, jonka motiivina on yhteinen hyvä. Jos jokin teos arvioidaan yleishyödylliseksi, vaikkapa oppikirja, yhteiskunta voi ostaa sen kaikkien käyttöön. Myös yksityinen sponsorointi on mahdollista. Jos jokin teos on jonkun mielestä todella merkityksellinen, hän voi ostaa sen vaikka yksin kaikkien käyttöön. Ostajat voivat myös toimia nimillään: nämä henkilöt ovat pitäneet kyseisen teoksen julkaisemista merkittävänä tapauksena. Asiantuntijuuskin saa arvonsa.
7) Viimeiseksi ehkä tärkein ero kapitalistiseen kaupankäyntiin verrattuna: kaupankäyntitapa, jossa teos avautuu myös niiden käyttöön, jotka eivät siitä ole maksaneet, sopii anteliaille ja yhteistä hyvää arvostaville luonteille. Silloin myös sellaisen informaation kannattavuus lisääntyy, jonka arvo ei vähene siitä, että se tulee yhteiseksi.

----

Peter, puhuin TEKIJÄNOIKEUKSISTA, en tekijän OIKEUKSISTA, joihin kuuluu mm. omistusoikeus työnsä tuloksiin. Kun saappaantekijä myy tuotteensa, hän myy saappaat, ei tekijänoikeutta tekemiinsä saappaisiin. Samoin voidaan myydä myös henkisen työn tuloksia. Tätä tarkoitin, kuten varmaan ymmärrät.

Se, ettei kuvaamani kauppatapa ole tullut käyttöön, johtuu siitä, että niin kauan kuin noudatetaan lain vahvistamaa käytäntöä, jonka mukaan tekijänoikeus sisältää kaupan olevan yksinoikeuden teoksen kaupalliseen hyödyntämiseen, niin kauan taitelijoiden ja erityisesti heidän töistään toimeentulonsa saavien kannattaa hyödyntää mahdollisuutta yksinoikeuteen.

Tilanne on verrattavissa siihen, että maissa, joissa korruptio, mm. erilaisten oikeuksien ostaminen niitä hallinnoivilta tahoilta, on vallitsevana käytäntönä, korruptioon perustumattomat viranhaltijoiden palkitsemismenetelmät jäävät kehittymättä, vaikka kaikilla olisi täysi vapaus olla myös korruptoimatta ketään. Niissä maissa yleinen näkemys on, että vaikka korruptio mahdollistaa joillekin aivan tolkuttomat tulot ja vaikka se aiheuttaa kaikenlaista harmia, tavalliset pikkuvirkamiehet tarvitsevat korruptiota voidakseen ruokkia perheensä ja siksi korruptiota tarvitaan. Me tiedämme, että myös toisenlainen tapa on mahdollinen ja parempi lopulta myös pikkuvirkamiehille.

Tekijänoikeuksien suhteen olemme joukkona kuitenkin yhtä sokeita. Katsomme, että vaikka niitä hyödyntämällä jotkut saavat aivan tolkuttomat tulot ja vaikka niiden hallinnointi aiheuttaa kaikenlaista turhaa työtä ja harmia, tavalliset taiteilijat tarvitsevat niitä voidakseen ruokkia perheensä. Siksi tekijänoikeuksia tarvitaan. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kuten edellä osoitin.

Mikään ei kuitenkaan muutu, ennen kuin ajattelutapa muuttuu. Aluksi on todettava, että tuotannollisten ja kaupallisten järjestelmien ensisijainen tarkoitus ei ole antaa toimeentuloa kenellekään vaan tyydyttää kuluttajien tarpeita. Kuluttajat eivät ole tuottajia varten vaan tuottajat ovat kuluttajia varten. Jos löytyy kauppatapa, joka on kuluttajille hyvä, mutta jolla myös tuottajat saavat toimeentulonsa, se on lopulta parempi kuin systeemi, jolla tuottajien voitot maksimoidaan, mutta kuluttajien asema on heikko.

Pankkisääntelyn sula mahdottomuus

Henri Myllyniemen US-blogiin

Olennainen on blogistin huomio siitä, että tässä asiassa sosialismi eli säätely vastaan kapitalismi eli vapaus vastakkainasettelu ei toimi. Puolueiden ja markkinoiden, lue poliitikkojen ja rikkaiden, edut ovat rahan suhteen yhdensuuntaiset. Rahalla saa valtaa ja vallalla saa rahaa.

Päättäjien ja omistajien sidosta ei voida heikentää kapitalismi-sosialismi akselilla liikkuen. Nykyoloissa se vain voimistuu päivä päivältä. Ainoa mahdollisuus on lisätä vapaiden, riippumattomien kansalaisten vaikutusta talouden ohjaamisessa. Se tarkoittaa siirtymistä kohti aitoa kuluttajien eli ostajien ohjaamaa markkinataloutta.

Tähän on myös rahan luonteeseen kuuluvia perusteita, jotka ovat jääneet huomiotta siirryttäessä kultakannasta nykyiseen systeemiin. Kun raha on sidottu konkreettisesti omistettaviin kohteisiin, kolikoihin, seteleihin ja kultaan, se on luonteeltaan omaisuutta kuten talo tai kenkäpari. Silloin on luonnollista, että siihen kohdistuu samanlaiset yksityisen omistamisen säädökset kuin muuhunkin omaisuuteen. Erityisen tärkeänä on pidetty rahan omistamisen ja käyttämisen yksityisyydensuojaa. Se ei periaatteessa kuulu kenellekään muulle, miten paljon kukin kenkiä tai rahoja omistaa ja mihin niitä käyttää. Poikkeuksen tekee tietysti verottaja, jonka on saatava tällaisia asioita tietoonsa. Systeemi toimii periaatteessa, vaikka käytännössä rikkaiden ja verottajien edut ovat pitkälti yhtenevät ja johtavat tunnettuihin ongelmiin.

Kun kultakannasta luovuttiin ja rahasta tuli bittejä tietokoneilla, sen luonne muuttui olennaisesti. Siitä tuli vain yhteinen sopimus siitä, että jokaisella sen käyttäjällä on oikeus hankkia sen muilta käyttäjiltä ja liikkeelle laskijoilta rahansa ilmoittamalla summalla hyödykkeitä, joiden hinta muodostuu näin syntyneillä markkinoilla. Tällainen kaikkien rahan käyttäjien yhteinen sopimus eli lupaus ja sillä operointi ei voi periaatteessa nauttia yksityisyyden suojaa. Sen käytön tulee olla kaikilta kohdilta julkista ja avointa eli aidosti markkinataloudellista.

Kun sopimusrahatalouteen sovelletaan yksityisyyden suojaa, mm. pankkisalaisuutta, jonka pääsevät rikkomaan vain valtiovallan edustajat ja hekin hyvin rajoitetusti, rahan eli velkasopimusten tuotanto määräytyy vain sen tuottajien eli pankkien ja rikkaiden ja valtiovaltojen eli poliitikkojen etujen pohjalta. Heidän etunsa on tietysti kasvattaa rahojensa eli velkasopimustensa määrää ja maksattaa epärealistisiksi paisuneiden lupausten laskut kansalaisilla.

Toisin sanoen, nykyisistä ongelmista ei päästä kuin kansalaisten suorittamaa valvontaa lisäämällä. Se ei edes, tietenkään, vaadi mitään lisäsäätelyä vaan säätelyn poistamista. On huomattava, että lait rahan omistamista ja käyttöä koskevasta yksityisyydensuojasta ovat säätelyä. Ne ovat poliittisia päätöksiä, poliitikkojen laatimia eikä heidän tarkoituksenaan ole suinkaan ollut sinun tai minun pankkitietojen salaaminen uteliailta naapureilta vaan valtaapitävien ja rikkaiden ja roistojen keskinäisen kaupankäynnin salaaminen kansalaisilta.

Korkea laki ja oikeus

Kemppisen blogiin

”Tuomio muutamien ihmisten henkilökohtaisena tulkintana. Ajatus on väärä. Tuomio johtaa ulosottoon, sakon perintään tai vankilareissuun.” Voihan sen noinkin nähdä. Eihän paavinkaan mielipide siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, ole vain yhden ihmisen henkilökohtainen tulkinta vaan se on katolisen kirkon kanta. Ja se on ”oikea” siinä määrin kuin paavilla on valtaa laittaa ihmisiä vankilaan tai roviolle. Onneksi tätä valtaa ei enää juurikaan ole – enemmän sitä näyttää olevan joillakin muilla uskonnollisilla yhteisöillä.

Mutta miten voidaan Korkeimman oikeuden päätöstä Halla-ahon uskonrauha-asiassa pitää hyvin perusteltuna ja oikeimpana mahdollisena, kuten jotkut ovat sanoneet?

Siinä todetaan tosiasia, että Halla-aho on kirjoittanut sitä ja sitä, ja sitten esitetään perusteet, joilla lausuman lainmukaisuutta tai -vastaisuutta tulee arvioida. Niissä sanotaan: Sitä [lainrikkomusta] ei toteuta myöskään ivallisessa sävyssä tapahtuva arvostelu, johon sisältyy asiallisia perusteita ja Uskontoja ja niiden oppeja koskeva kärkevä, pisteliäs ja jopa loukkaavaksikin koettavissa oleva arvostelu on siten sananvapauteen kuuluvana oikeutena lähtökohtaisesti sallittua. Näin on asia varsinkin silloin, kun tällaista keskustelua käydään tai arvostelua esitetään yhteiskunnallisesti merkityksellisessä asiayhteydessä, kuten sananvapaudesta tai viranomaistoiminnasta käytävän asiallisen keskustelun yhteydessä.

Edellisen perusteella Korkein oikeus olisi voinut yksinkertaisesti päättää, että rikettä ei ole tapahtunut, koska Halla-ahon tarkoituksena ja tosiasiallisena seurauksena on ollut käydä yhteiskunnallista keskustelua sananvapaudesta ja viranomaistoiminnasta; tämä huolimatta siitä, että Halla-ahon lausuma on esitetty ivallisessa ja mahdollisesti useita islaminuskoisia loukkaavassa sävyssä. Enempää ei olisi tarvittu ja asia olisi ollut sillä selvä ja lainmukainen.

Toisaalta perustelun perusteissa sanotaan: Niin kuin edellä viitatusta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstäkin ilmenee, sananvapaus ei kuitenkaan ole edes tällöin rajoittamaton. Kuitenkin: Ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan 2 kohdan ja 10 artiklan 2 kohdan mukaan sekä uskonnonvapautta että sananvapautta voidaan lailla rajoittaa, jos se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä muun muassa yleisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen tai muiden henkilöiden oikeuksien turvaamiseksi. .. Ihmisoikeustuomioistuin on useassa yhteydessä todennut, että ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohta ei juurikaan antanut mahdollisuutta rajoittaa poliittista puhetta tai keskustelua yleisesti kiinnostavista kysymyksistä ja että poliittisen keskustelun vapautta voitiin rajoittaa vain pakottavin perustein.  Ja: Sananvapauden rajoitusten välttämättömyys tuli perustella vakuuttavasti.

Jostakin syystä Korkein oikeus valitsi tämän sananvapautta rajoittavan vaihtoehdon. Entä perusteet, joiden siis pitäisi olla vakuuttavia ja pakottavia?

Korkein oikeus perustelee viittaamalla hallituksen esitykseen: [lainrikkomus] edellyttää, että on ilmaistu pyhänä pidettävään seikkaan kohdistuva käsitys, joka on omiaan halventamaan kohteen arvoa toisen ihmisen silmissä. Teon rangaistavuus edellyttää myös, että teko tapahtuu loukkaamistarkoituksessa. Loukkaus voidaan katsoa näin tehdyksi, kun herjaamisen tai häpäisemisen loukkaavuuden käsittävät myös sellaiset henkilöt, jotka kenties itse eivät pidä herjaamisen tai häpäisemisen kohdetta pyhänä, mutta antavat arvoa toisella tavalla ajattelevien ihmisten vakaumukselle.

Mitään tarkentamatonta tekstiä, joka ei ota kantaa sananvapauden rajoittamisen ehtoina oleviin yleiseen turvallisuuteen, yleiseen järjestykseen eikä edes muiden henkilöiden oikeuksiin. Ei ole vakuuttavuutta, pakottavuudesta puhumattakaan. Yleistä turvallisuutta ja järjestystä ei ole osoitettu uhatuksi eikä Halla-ahon tekstin ole osoitettu estävän kenenkään oikeutta uskontonsa harjoittamiseen tai mihinkään muuhunkaan.

Sen sijaan, että Korkein oikeus olisi perustellut, miten Halla-ahon esittämä mielipide haittaa yleistä turvallisuutta, siis suuremmassa määrin kuin sen rajoittaminen, se esittää mitä kummallisempia perusteita: Nykyislamiin ja sen pyhinä pitämiin uskonnollisen kunnioituksen kohteisiin kohdistuvien väitteiden herjaavuutta ei ole ollut omiaan vähentämään se A:n esiin nostama seikka, että kirjoituksessa on pyritty todistelemaan sanottujen väitteiden paikkansapitävyyttä viittaamalla profeetta Muhammadin elämästä koraanissa kerrottuun. Toisin sanoen, mielipiteen esittämisen rangaistavuutta ei ollenkaan vähennä se, että se esittää totuutena pidetyn asian. Ehkä totuuteen pyrkiminen onkin joissakin tapauksissa enemminkin raskauttava seikka?

Ja vielä: Korkein oikeus katsoo, että sanotun kaltaisten herjaavien väitteiden esittämiseen ei ole oikeuttanut A:n väittämä tarkoitus selvittää sananvapauden rajoja tai osoittaa viranomaistoiminnan epäjohdonmukaisuutta. Näihin kysymyksiin liittyvän, voimakkaankin arvostelun esittäminen olisi ollut mahdollista ilman islamin pyhänä pitämien arvojen häpäisemistä. Onpa erikoinen perustelu. Teko on rangaistava, koska olisi voitu toimia myös toisin. Mikäköhän se toinen tapa olisi ollut, jolla olisi saatu yhtä paljon keskustelua viranomaistoiminnasta muslimikysymysten yhteydessä, joka siis oli Halla-ahon tarkoituskin – kuten myös monen muun, viranomaiset mukaan lukien.

Jos tämä Korkeimman oikeuden päätös on hyvin perusteltu, millaisia mahtavat olla huonosti perustellut?

Kapitalismin kriisistä II

Jatkoa Heikki Typön blogiin

Ensimmäisistä neljästä kappaleesta olen täysin samaa mieltä. Mutta sitten on tämä yhteisomistuksen jo määritelmällinen ongelmallisuus.

Vaikka sivuutettaisiin omistamisen käsitteen jo sinänsä vaikea määrittely ja ajateltaisiin se vain yksinkertaisena maan, tuotantovälineiden ja tavaroiden omistamisena, niin silti: eikö osakeyhtiökin ole eräs yhteisomistuksen muoto. Suurella yrityksellä voi olla enemmän omistajia kuin pienessä valtiossa asukkaita.

Toiseksi, jos eri yhteiskunnat omistavat kukin maidensa tuotantovälineet, niin kaupankäynnissä, siis markkinoilla, ne olisivat kuitenkin yksityisiä, omaa etuaan - tarvittaessa asevoimin - ajavia toimijoita. Miten tällainen maailma olisi nykyistä parempi? Kyllä internationalistit olivat siinä mielessä oikeassa, että sosialismi on looginen rakenne vain kansainvälisenä. Mutta että kaikki maailman tuotantovälineet olisivat yhden valtakeskuksen omistuksessa, suunnittelussa ja käytössä? Herätys!

Entä miten valta omistetaan yhteisesti? Valtakin on vaikea käsite, mutta selvimmillään yhteiskunnallinen valta on yhteisten sääntöjen tuottamista. Miten niitä tuotetaan yhteisesti ja tasa-arvoisesti? Jonkin tasa-arvoon omasta mielestään pyrkivän eliitin johdolla? Eiköhän tässä parempi tapa ole kuitenkin demokratia, enkä nyt tarkoita meidän enemmistödemokratiaamme vaan kirjassani esittämää aitoa demokratiaa.

Ainoa, joka todella voidaan ja myös tulisi omistaa yhteisesti, on kulttuuriperintö, kaikki tietous eli kaikki biteiksi muutettava. Se olisi aivan luonnollistakin omistaa yhteisesti, sillä sen yksityisomistus vaatii patentteineen ja tekijänoikeuksineen kovin teennäisen ja byrokraattisen koneiston. Mutta mitä tekee vasemmisto, ilmeisesti myös kommunistit? Kannattaa tässä ainoassa yhteisomistukselle mahdollisessa ja yhteiselle hyvinvoinnille erinomaisen tärkeässä kohteessa periaatteessa samanlaista yksityisomistusta kuin muutkin.

----

Selität nyt asioita, jotka ovat joko kaikkien tiedossa, kuten demokratian tarve, tai joille ei ole esitettävissä käytännön sovellusta, kuten kansalaisten valtion kautta omistama talous. Tällaisten asioiden tietäminen ja "tietäminen" ei johda mihinkään muuhun kuin vanhoihin virheisiin.

Lue nyt kirjani. Siinä on uusia asioita, jotka ovat loogisesti perusteltuja ja joille on olemassa reaaliset toimintamallit. Kehitys on uusien tietojen omaksumista, ei vanhojen toistamista.

Eräs pieni epätarkkuus kirjoituksessasi kiinnittää kuitenkin huomion. Piraattipuolue ei suinkaan kannata patenteista ja tekijänoikeuksista luopumista, ainoastaan niiden heikentämistä. Puolueen kannan mukaan tekijänoikeudet ovat periaatteessa oikein, vaikka puolueessa on luultavasti henkilöitä, joiden mielestä ne ovat periaatteessa väärin. Tilanne on hämmentävä. Se on kuin olisi olemassa uskonnon vaikutusta vastustava puolue, jonka virallinen kanta olisi että kirkon jumala on kyllä olemassa, mutta kirkon valtaa tulisi heikentää. Miksi jumala sellaista haluaisi?

Kapitalismin kriisistä

Heikki Typön US-blogiin

Muutama perusasia. Vaikka Marxin kapitalisminkritiikissä on paljon asiaa, ratkaisupuoli on väärin perustettu. Varallisuuteen tms. perustuva luokkajako ei sovi yhteiskunnallisen, suurempaan tasa-arvoon pyrkivän uudistuksen välineeksi. Luokkajakoon turvautumalla kun ei päästä niiden poistamiseen, vain uusien syntymiseen, kuten niin teoria kuin käytäntökin todistavat.

Kun miespolvia sitten meillä ja muualla valta oli säätyvaltiopäivillä, luokkajakoon perustuva vallankumous olisi merkinnyt meillä - ja Ranskassa alkuun merkitsikin, kuten Venäjällä myöhemmin ja kauemmin - kolmannen säädyn ylivaltaa. Se on kuitenkin aivan eri asia kuin aito demokratia. Toisin sanoen, on aivan eri asia kannattaa parannusta työväenluokan asemaan kuin kannattaa demokratiaa. Demokratiaa saattaa kannattaa niin köyhä kuin rikas, samoin sitä saattaa vastustaa niin köyhä kuin rikas.

Siinä talouselämän uudistamisessa, johon tähtään ja josta kirjoitan, on kyse vastaavasta asiasta, taloudellisen vallan demokratisoinnista eli niiden kaupan sääntöjen uudistamisesta, joilla tuottajat valitaan. Kun poliittisen demokratian perusta on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, niin taloudellisen demokratian perusta on yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.

Toinen asia on, että Marxin tapa käsitellä ja laskea lisäarvoa on hedelmätön ja johtaa onnettomiin sekoiluihin. Työnantajan saama lisäarvo on yksinkertaisesti työntekijän työn myyntihinnan ja ostohinnan erotus. Tämä on tietysti laaja käsite sisältäen kaiken kaupanteon.

Kyse on siitä, mitä lisäarvolle olisi tehtävä.

Marxilainen vastaus on sen mittaaminen kokonaisuudessaan yhteiskunnalle. Se vaatii kuitenkin byrokraattisen valtaelimen, joka ei ole mahdollinen aidossa yksilönvapauksia puolustavassa demokratiassa.

Sosialidemokraattinen vastaus tähän on verotus, jolla otetaan kaikista lisäarvoista osa yhteiseen kulutukseen. Tälle on jokaisessa yhteiskunnassa tarvetta, missä enemmän missä vähemmän.

Kapitalistinen vastaus on kilpailu. Kun työnantajat joutuvat kilpailemaan työntekijöistä ja asiakkaista, kilpailu rajoittaa voitot eli lisäarvot yhteisön taloudelle edullisen kokoisiksi. Nyt on kuitenkin käymässä selväksi, että tässä Marx oli oikeassa. Voitot kasvavat yhteiselle hyvinvoinnille liiallisiksi.

Minun vastaukseni liikakasvuun on se, että kilpailun säännöt ovat liiaksi kasvua suosivia, mikä on sama asia kuin lisäarvoa suosivia, sillä lisäarvon on ajateltu ohjautuvan tuotannon kasvattamiseen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt vaan se on ohjautunut, ostovoiman suhteellisesti heiketessä, pääomamarkkinoille ja lainojen ylituotannoksi. Vaikka kilpailu tuottajien välillä on tasapuolista, se ei ole sitä tuottajien ja kuluttajien välillä. Tilanne on vastaava kuin säätyvallan aikaan. Vaikka kilpailu säätyjen sisällä oli tasapuolista, se ei ollut sitä niiden välillä. Ratkaisu oli säätyjen erioikeuksista luopuminen. Taloudessa se merkitsee toisaalta kuluttajien ja tuottajien tasavertaisuutta lain edessä; luopumista taloussäädylle eli tuotannon omistajille annetuista erioikeuksista kuten osakeyhtiöjärjestelmästä sekä patentti- ja tekijänoikeuksista. Toisaalta se merkitsee taloudellisen toimijan asemasta riippumatonta yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta; tuotannon demokratiaa eli sitä, että tuotanto ohjautuu aidosti kuluttajien toiveiden mukaan.

Hyvitysmaksuista II

Soininvaaran blogiin

OP:  Vastustan tekijänoikeuden täysimittaista romuttamista, koska sen aiheuttama tuho olisi monien alojen “tekijöille” katastrofi. Toisaalta on ilmeistä, että tekijänoikeuksien soveltamisessa on menty liian pitkälle, jopa naurettavuuksiin. Tekijänoikeuksien käytännön soveltamista ja siihen liityviä lakeja on aivan varmasti myös mahdollista muuttaa muuhunkin kuin tiukempaan suuntaan.

Tämä on suosittu mielipide tälläkin blogilla. Siinä on vain yksi mutta. Varsinainen mielipiteiden taistelu käydään periaatteellisella tasolla, ei kompromissien kesken. Kompromissi on se, johon käytännössä päädytään, mutta joka ei ole kenenkään periaatteen mukainen.

Periaatteita tässä on vain kaksi. Toisen mukaan kaupalliset tekijänoikeudet ovat oikein ja vastaavat fyysisen kohteen omistusoikeutta. Toisen mukaan tekijänoikeudet ovat väärin, koska informaatio ei ole fyysisen kohteen tavalla omistettavissa. Jos pitää tekijänoikeuksia oikeina, niillä ei tietenkään voi olla mitään aikarajaa niin kuin ei fyysisen kohteen omistamisellakaan. Jos joku omistaa talon, omistusoikeus siihen pysyy niin kauan kuin talokin.

Toisin sanoen, jos tekijänoikeus on oikein, on loogista pyrkiä tekemään se ikuiseksi, jolloin se vastaa logiikaltaan tavallista omistusoikeutta. Suoja-aikojen kasvu johtuu yhtä paljon tästä logiikasta kuin tekijänoikeuksien haltijoiden ahneudesta. Periaatteellinen vastapuoli tälle on väite, että tekijänoikeudet perustuvat virheelliseen filosofiaan. Tieto ei ole omistettava asia. Tekijänoikeudessa kyse ei ole tekijöistä eikä oikeuksista. Se on taloudellinen kysymys, jonka perustelutkin ovat taloudellisia - tosin avustettuna epämääräisellä "emmehän halua olla kulttuuria vastaan".

Usean täällä kirjoittaneen mielipide, jonka mukaan tekijänoikeuksien tulisi olla ajallisesti rajatumpia ja hyvitysmaksujen pitäisi kohdistua nykyistä paremmin, kuvaa sinänsä toivottavan käytännön kompromissin. Silti, niin kauan kuin enemmistö äänestäjistä ja poliitikoista meillä ja suuressa maailmassa pitää tekijänoikeuksia periaatteessa oikeina, niiden ala ja vaikutus tulee pikemminkin laajenemaan kuin supistumaan, koska jos joku asia on periaatteessa oikein, miksi sitä pyrittäisiin heikentämään?