Liberalismin lyhyt oppimäärä, pakollinen kurssi

Liberalismeja on niin montaa lajia kuin on liberaalejakin. Ideana on, että jokaisella on vapaus itse määritellä, mitä vapaus hänelle merkitsee. Yhteisenä aatteena liberalismi on yritys rakentaa yhteiskunta sellaiseksi, että siinä jokaisen yksityiselle liberalismille on mahdollisimman paljon tilaa.

Tyypillisesti liberaaleja yhdistää kuitenkin vastareaktio johonkin epäliberaaliuteen, joidenkin ihmisryhmien valtaan määritellä vapaus ja käyttää tätä määritelmää oman ylivaltansa perusteluun. Siten liberalismin tehtävänä on vapautua niistä uskomuksista ja ideologioista, joihin kyseiset ihmisryhmät perustavat valtansa.

Onkin hyvä jakaa liberalismi sen mukaan, millaista valtaa vastaan se ilmenee. Uskonnollinen liberalismi on vastavoima jollekin uskontoon perustuvalle vallankäytölle. Luther oli oppeineen – uskovat ovat keskenään tasa-arvoisia pelastuksen tullessa yksin armosta – liberalismin asialla taistellessaan paavin oppeja ja valtaa vastaan. Samalla hän avasi tien protestanttiselle ateismille ja myös poliittiselle liberalismille, joka kohdistuu jonkin poliittisen ryhmän ylivaltaa vastaan. Poliittinen liberalismi on käytännössä kohdistunut niin säätyjärjestelmää, kastijärjestelmää kuin historiallisen materialismin luokkajakoakin vastaan, missä milloinkin, tarpeen mukaan. Vastaavasti taloudellinen liberalismi kohdistuu jotain taloudellista ylivaltaa vastaan.

Liberalismin ideologinen ongelma on se, että pelkkä jonkin uskonnon tai ideologian vastustaminen ei estä sen korvautumista jollain muulla opilla, jonka edustajat katsovat vapaudekseen hallita muita. Uskontojen ja ideologioiden yleinen vastustaminen ei myöskään ole mikään ratkaisu, sillä rajoittamaton vapaus, anarkia, merkitsee susien vapautta lammaslaumassa. Vastustaessaan ideologioita ja valtarakenteita liberalismi tarvitsee silti oman ideologian sääntöineen ja valtarakenteineen.

Ongelman ratkaiseminen vaatii lyhyen syventymisen vallan olemukseen. Vallan perusta on tunnetusti painostussuhteessa. Henkisesti, sosiaalisesti tai fyysisesti vahvempi voi painostaa heikompaansa toimimaan haluamallaan tavalla. Yksin ei kukaan kuitenkaan pääse valtaan. Siihen tarvitaan samoin tahtovien joukko ja suurissa yhteiskunnallisissa valtarakenteissa joukko jakautuu ja haarautuu osajoukkoihin, joilla on painostussuhde alempiinsa ja jotka kilpailevat pääsystä ylemmille portaille. Rakenteellinen valta on aina hierarkkista ja hierarkia vaatii luokittelun. Yhteiskunnallinen valta on oikeutta luokitella ihmisiä erilaisia etuja nauttiviin ryhmiin. Tässä astuu ideologia kuvaan. Kyseinen oikeus ei perustu luokittelijan kivääriin eikä muuhunkaan omaisuuteen; niiden painostuksellinen käyttö on oikeuden seuraus. Luokittelu perustuu vain vallassa olevaan ideologiaan, yhdessä oikeaksi uskottuun selitykseen siitä, mikä on ihmisille hyväksi. Se antaa oikeuden samanmielisten luokitteluun ja toista mieltä olevien alistamiseen ja riistämiseen.

Liberalismin tarjoama ratkaisu perustuu yksilön vapauteen tuntea, ajatella ja tahtoa. Se perustuu tämän ihmisarvon loukkaamattomuuteen ja luokittelemattomuuteen. Jokaisen tunteille, ajatuksille ja tahdoille tunnustetaan sama vapaus ja oikeus riippumatta siitä, kuinka järkeviä ne joidenkin muiden mielestä ovat. Sen sijaan ihmisten tekoja ei pidetä samanarvoisina vaan niiden arvo riippuu siitä, kuinka ne suhtautuvat toisten vapauteen tuntea, ajatella ja tahtoa.

Siten uskonnollinen liberalismi vaatii uskonnonvapautta, tieteen vapautta ja sananvapautta luottaen siihen, että vapaassa kilpailussa oikeat tiedot voittavat väärät. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että vallanpitäjät eivät saa luokitella ihmisiä sen mukaan, mihin uskontoon tai tietoon he toivonsa asettavat, ja antaa heille sen mukaan erilaisia etuja. Sen sijaan liberalismi luokittelee, tietysti, uskontoja ja ideologioita sen mukaan, kuinka liberaaleja ne ovat.

Tämä muodostaa perustan poliittiselle liberalismille. Liberaalin politiikan tehtävänä on tuottaa yhteisiä lakeja ja sääntöjä sen mukaan mitä yksilöiden vapaista tuntemuksista, ajatuksista ja tahdoista muodostuu, kun niille annetaan sama arvo. Näin saadaan demokratia, jolle keskeistä on siis yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja sen vaatimille säännöille rakentuva valtajärjestelmä. Siten liberaali politiikka ei ole lähelläkään anarkismia eikä siinä vallitse edes sopimusvapaus, sillä kaikki sopimukset ja teot, jotka rajoittavat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, ovat liberaalissa yhteiskunnassa kiellettyjä.

Entä taloudellinen liberalismi? Tässä kysymyksessä vallitsee nykyisin paha väärinkäsitys, joka johtuu kapitalismin vapauskäsityksestä. Kapitalismin sanoma on vapaus ja usko siihen, että yhteinen hyvä toteutuu tuotantoa lisäämällä. Vapautta tarvitaan tuotannon kasvattamiseen. Parhaiten talous kasvaa kapitalismin mukaan, kun tuottajilla on täysi vapaus harjoittaa tuotantoa, ostaa, myydä ja organisoitua; tehdä kaikenlaisia taloudellisia sopimuksia. 

Rajoittamaton sopimusvapaus sisältää kuitenkin ylivallan siemenen, vahvemman vapauden luokitella heikompia sen mukaan, minkä arvoisia he hänelle ovat; kuinka tehokkaasti kukin joukko auttaa vahvempaa edelleen voimistumaan. Se ei ole liberaalia vapautta. Niinpä kapitalistinen vapaus johtaa paitsi kasvuun niin sopimussuhteiden monimutkaistumiseen, suuryritysten muodostumiseen, tulo- ja omaisuuserojen voimistumiseen, omistajien ylivaltaan ja omistamattomien alistamiseen. Vastavoima tälle heikompia syrjivälle kehitykselle on perinteisesti ollut sosialismi. Sen yhteistä omistusta korostavan ideologian mukaan on kehittyneimmissä maissa onnistuttu lieventämään kapitalismin pahimpia ongelmia.

Kapitalismin ja sosialismin yhdistelmä toimii kuitenkin vain aikansa. Sosialismikaan ei ole liberaali ideologia. Se vain siirtää taloudellista valtaa yksityisiltä omistajilta poliittiselle vallalle ja ne yhdessä muodostavat poliittistaloudellisen ylivallan, joka perustaa ideologiansa taloudelliselle kasvulle ja joka ei pysy koossa ilman kasvua. Talouden kehittyessä kasvu kuitenkin vaikeutuu. Toisen hidasteen asettaa luonnonvarojen niukentuminen ja saasteiden kasvu. Toisen asettaa sosiaalisten ristiriitojen voimistuminen ja niiden ratkaisemiseen hukkaantuvien voimavarojen kasvu.

Tässä yhteisen kasvun taittumisen tilanteessa, johon kehittyneimmät maat ovat kohta tulossa, talous ei enää parane sen enempää kapitalismia kuin sosialismiakaan lisäämällä. Ainoa ratkaisu on liberalismi, nimenomaan taloudellinen liberalismi, joka kohdistuu talouden sisäisen vallankäytön rajoittamiseen, niin kapitalistisen kuin sosialistisenkin.

Taloudellinen vallankäyttö voi tapahtua vain kaupanteossa ja se saa tehonsa vain taloutta koskevalla painostussuhteella. Siten taloudellinen valta ei ole mitään muuta kuin taloudellisesti vahvemman oikeutta kaupanteossa luokitella vastapuolen edustajia parempiin ja huonompiin ja kohdella parempia paremmin. Toiseen alkuehtoon päädytään toteamalla, että kaupattavan tuotteen omistaja on sitä koskevan kaupan suhteen periaatteessa vahvempi kuin kukaan ostajista, koska hän voi päättää siitä, onko tuote ollenkaan kaupan vai ei. Näin päädytään sääntöön, joka vastaa poliittisen liberalismin sääntöä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Taloudessa liberalismi totetuu yleisenä ja yhtäläisenä osto-oikeutena.

Tästä seuraa erilaisia kaikkia koskevia sääntöjä. Niistä tärkein ja muiden toteutumiselle välttämätön on sääntö talouden sananvapaudesta. Kun ketään ei saa syrjiä mahdollisena ostajana, kaikilla on oltava vapaa pääsy myös kaikkiin myytäviä tuotteita ja hintoja koskeviin tietoihin. Pankkisalaisuuttakaan ei ole. Ketään ei saa rangaista tällaisen tiedon julkaisemisesta.

Liberaalissa taloudessa ei myöskään ole mitään erityisoikeuksia eikä yksinoikeuksia, sen enempää valtiovallan myöntämiä kuin tuottajien ja kauppiaiden toisilleen myöntämiä. Siten myöskään kaupalliset tekijänoikeudet ja patentit eivät kuulu liberaaliin talouteen.

Keskustelu yleisestä ja yhtäläisestä osto-oikeudesta

Edellinen kirjoitukseni, kuten sitä edellinenkin, oli alunperin kommentti Takkirauta-blogissa  esitettyyn kommenttiin. Kirjoituksesta tuli kuitenkin mielestäni sellaisenaan hyvä ja laitoin sen myös US-blogiini nimellä Liberalismi, talous ja hyvinvointi.

Siitä kehittyi keskustelu Olli Makkosen kanssa, jonka pääkohdat on esitetty seuraavassa ja joka osaltaan valaisee niitä väärinkäsityksiä, joita ajatukseni ymmärtämiseen liittyy.

Muutama kysymys. 

1. Millaisen julkisen tukijärjestelmän tuo hintojen läpinäkyvyys mielestäsi tarvitsee? Pitääkö kauppahinta ilmoittaa kysyttäessa vai pidetäänkö yllä jotain rekisteriä? Miten tarkistetaan, ettei kukaan huijaa?

2. Tarkoittaako yhtäläinen osto-oikeus sitä, että myyjä ei voi päättää kenelle myy ja kenelle ei? Saako vaatia erilaisia maksutapoja? Esimerkiksi saanko vaatia osalta maksua etukäteen ja osan antaa maksaa laskulla? Eikö kanta-asiakkaalle saa antaa alennusta? 

1. Eihän läpinäkyvyys mitään tukijärjestelmää tarvitse, päinvastoin, nykyinen käytäntö, jossa tuotteiden ominaisuudet ja hinnat voidaan salata liikesalaisuuteen vedoten, vaatii toteuttamiseensa järjestelmän, joka rankaisee salassapitosopimuksen loukkaamisesta. Läpinäkyvyyteen riittää se, että kyseiset sopimukset eivät nauti lain suojaa vaan kuka tahansa kyseisten tietojen tuntija voi vapaasti, näin halutessaan, julkaista tietonsa. Mitä tulee huijaamiseen, sitä vastaan ei missään ole sen parempaa keinoa kuin se, ettei oikean tiedon julkaisemista kielletä.

2. Kyllä se sitä tarkoittaa. Eikä kanta-asiakkaalle saa antaa alennusta. Tämä vastaa sitä, ettei poliittisessakaan demokratiassa vallanpitäjä saa päättää, kenelle antaa äänioikeuden ja kenelle ei. Sen sijaan erilaiset maksujärjestelyt ovat tietenkin mahdollisia, kunhan ne vain ovat vapaita kaikille.

1. Entäs jos kaupan molemmat osapuolet ovat sitä mieltä, että ostohinta jääköön keskinäiseksi salaisuudeksi? Pitääkö osapuolien kertoa hinta jonkun kolmannen osapuolen sitä kysyessä? Vai ainoastaan jos jompi kumpi vapaaehtoisesti niin päättää tehdä?

2. Ei kauppias voi antaa kaikille samoja maksujärjestelyjä. Persaukiselta asiakkaalta kannattaa vaatia etumaksua, kun taas luotettavalle asiakkaalle voi tarjota vaikka 90pv netto.

1. No, jo nyt valtiovalta edellyttää yrityksiltä kirjanpitoa, josta hintojen pitäisi selvitä. Niinpä kysymyksesi palautuu siihen, miten valtiovalta julkaisee tietämiään tietoja. Se, että niitä varjellaan, perustuu samaan valtion edun puolustamiseen muita valtioita vastaan kuin valtiosalaisuuksienkin pitäminen. Talouden ja yritysten kansainvälistyminen tulee kuitenkin muuttamaan tätä asetelmaa, sillä nyt meneillään oleva kehitys on jakamassa maailmaa uudella tavalla. Valtiovaltojen edut, ainakin demokraattisten, ovat ajautumassa yhä pahemmin vastakkain yritysten etujen kanssa, kuten nykyinen eurokriisikin osoittaa. Niinpä valtiovallat toimivat nykyisin tavallaan omia kansalaisiaan vastaan suomalla kansainvälisille yrityksille erilaisia oikeuksia, mm. oikeus liikesalaisuuksiin, joita käyttämällä ne pystyvät jatkuvasti kasvattamaan niin taloudellista kuin poliittistakin valtaansa.

2. Se, ettei kauppiaan kannata suhtautua eri asiakkaisiin samalla tavalla, ei suinkaan tarkoita sitä, ettei kauppias voi niin tehdä. Mutta kysytään asia toisella tavalla. Tulisiko mielestäsi myös poliittisen vallan valinnassa vallanpitäjillä olla oikeus antaa korotettu äänioikeus niille, jotka muita enemmän hyödyttävät vallanpitäjiä heidän pyrkimyksissään. Parantaisihan se vallanpitäjien mahdollisuuksia toimia kansansa hyväksi. Vai kuinka?

1. Ei suosimiseen tarvita mitään eri sääntöjä suurille ja pienille yrityksille. Jos esim säädetään laki, että pankilla pitää olla kivijalkakonttori joka kylässä, niin varmasti hyvin tehokkaasti ehkäisee kilpailua, vaikka säännöt ovat kaikille samat.

2. Tuo esimerkkisi on eri asia, koska poliitikolla on valtaa muiden omaisuuteen, mutta kauppiaalla vain omaansa. Poliitikko päättää yhteisistä asioista, kauppias vain omistaan.

3. Pitääkö mielestäsi kaikille saman ammattiryhmän edustajille maksaa samaa palkkaa? Hinta se on työn hintakin. Saako jollekkin maksaa parempaa palkkaa kuin toiselle, ihan vaikka vaan kun pärstä sattuu miellyttämään?

1. Miksi kyseinen laki pitäisi säätää?

2. Tuottaja tai kauppias päättää omasta omaisuudestaan vain siihen asti, kun hän pitää tavaran itsellään. Kun sitä tarjotaan myyntiin, tilanne muuttuu. Kaupanteon kohteiksi tulevat mukaan kaikki mahdolliset tulevat omistajat, suuri yleisö. Näin siis markkinataloudessa. Säädellyssä taloudessa, myös myyjän säätelemässä, asiat ovat toisin.

3. Tällaisiin kysymyksiin pystyisit itsekin vastaamaan. Ostajalla, myös työn ostajalla pitää olla aina oikeus valita ostoksensa vaikka pärstäkertoimen perusteella ja maksaa siitä hinta, joka ei mitenkään riipu ostajan muista ostoksista. Periaatteessa työn myyjän pitäisi tarjota työtään kaikille mahdollisille ostajille samalla hinnalla. Koska hänellä on kuitenkin oikeus valita, millaista työtä hän myy ja missä, hän voi käytännössä myös valita mieleisensä ostajan.

4. Mutta et vastannut vastakysymykseen, pitäisikö sinun mielestäsi vallanpitäjillä olla oikeus, kansan edun nimissä, antaa parempi äänioikeus niille, jotka tehokkaimmin kansan etua ajavat? Eikö se tehostaisi poliittista tuotantoa?

1. Ei miksikään, mutta koitin vaan demonstroida, että myös kaikille yhteisillä samoilla pelisäännöillä voidaan suosia tiettyjä yrityksiä.

2. Entäs jos laajennetaan yksityisyrittäjään vaikkapa palvelualalla? Voiko hän valita mieleisensä ostajan?

4. Ei pitäisi. Minusta pitäisi pyrkiä siihen, että mahdollisimman suuresta osasta asioita ei päätettäisi demokraattisen prosessin kautta, vaan päätökset jätettäisiin markkinoille. Demokratia soveltuu vain yhteisten asioiden päättämiseen, ja niissä yksi ääni per äänestäjä on ihan perusteltu.

1. Tottakai voidaan suosia. Pelisäännöthän ovat jollain tasolla aina samat kaikille. Olennaista on, millaisia nämä säännöt ovat.

2. Miksi kenenkään pitäisi voida valita asiakkaansa? Jos perusteltuja esimerkkejä kuitenkin löytyy, niitä varten voidaan säätää poikkeuksia. Nythän periaatteena on se, että myyjä saa valita ostajan, johon on sitten säädetty poikkeuksia, muun muassa sellainen sääntö, että kuluttajille myytäessä ketään ei saa syrjiä ihonvärin tms. perusteella.

4. Siitä olemme samaa mieltä, etteivät poliittiset johtajat saa säädellä äänioikeutta, vaikka se tehostaisi politiikantekoa. Ehkä olemme samaa mieltä myös siitä, että tämä sääntö on tehty sen vuoksi, että poliitikotkin ovat itsekkäitä, omaa ja kavereidensa etua ajavia ihmisiä. Tällöin politiikanteon tehostaminen merkitsee sitä, että he voivat tehostetusti ajaa omaa etuaan, mikä onkin leimallinen piirre kaikille harvainvalloille.

Kuitenkin näytät olevan sitä mieltä, että hyödykkeiden omistamiseen liittyvän taloudellisen vallan haltijoilla pitää olla oikeus säädellä asiakkaiden pääsyä tuotteisiinsa. Tuottajat kun tarvitsevat sitä tuotantonsa tehostamiseen. On kuitenkin otettava huomioon, että myös yritysten omistajat ja johtajat ovat itsekkäitä ihmisiä. Asiakkaiden valintaan, eikä siis tuotteiden kehittämiseen, perustuva talouden tehostaminen merkitsee sitä, että he voivat tehostetusti ajaa omaa ja kavereidensa etua. Tämän joukon vaurastuminen onkin nykytaloutta leimaava piirre.

Vaikka kannatankin pitkälti yhteisin varoin kustannettuja peruspalveluita, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että painopistettä voitaisiin siirtää markkinoiden puolelle. Se on kuitenkin nykyisin vaikeaa, sillä nykymarkkinat ovat mainitsemastani syystä harvainvaltaiset ja varallisuuseroja kasvattavat. Kaikille vapaan, verovaroilla kustannetun tuotannon koko johtuu demokratian edellyttämän tasapainon tarpeesta. Mitä suurempi ero markkinoilla syntyy, sitä suurempi tarve on tasaavilla toimilla, jotta yhteiskunta ei jakautuisi toisiaan vastaan taisteleviin leireihin. Niinpä, jos halutaan demokratian säilyvän ja veroja kevennettävän, ensin on muutettava markkinoiden rakenne kuvaamallani tavalla alhaalta ohjautuvaksi, demokraattiseksi.

Talous ja hyvinvointi

Hyvinvoinnista on varmaankin olemassa monia selityksiä ja määritelmiä, joista taloudelliseen tehokkuuteen ja kasvuun perustuva on vain yksi. Toinen, ja mielestäni perustavampi, on se, että jokainen on oman hyvinvointinsa määrittelijä. Ihminen voi hyvin, jos hän on itse sitä mieltä, ja huonosti, jos hän on sitä mieltä, vaikka muiden mielestä hänen pitäisi olla hyvinkin tyytyväinen oloonsa. Näinhän tehotaloutta nykyisin kaupitellaan: Kyllä sinun täytyy nyt olla tyytyväinen, koska tulosi ovat kasvaneet kahdella kympillä kuussa. Mitä sillä on väliä, vaikka johtajien palkat ovat kasvaneet kahdella tonnilla kuussa. Ethän vain ole kateellinen.

Näillä selityksillä siitä, miten ihmisten pitäisi talousteorian mukaan tuntea, pyritään mitätöimään heidän aidot tunteensa, jotka kohdistuvat talouden epäreiluuteen. Onneksi, kuitenkin, ihmiset todellisuudessa arvostavat reiluutta enemmän kuin rikastumista. Tästä on tehty lukuisia psykologisia kokeita.

Ajatus siitä, että ihmisten omat, aidot tunteet ovat ratkaisevia ja että yhteisten instituutioiden pitäisi rakentua niille, toteutuu demokratiassa. Se perustuu siihen, että jokaisen mielipiteelle siitä, millaisessa yhteiskunnassa hän voi hyvin, annetaan sama paino. Noudatetaan vapaata tietojen jakoa ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. On tosin huomautettava, että nykyinen enemmistödemokratia on tässä suhteessa vielä kovin puutteellinen rakenne. Teoreettisesti paremman rakenteen määrittelyssä on jälleen viitattava kirjaani.

Toisin kuin demokratia harvainvalta perustuu näkemykseen, että valitut harvat tietävät myös muiden kansalaisten puolesta, mikä heille on hyväksi. Tällaisen tiedon arkkityyppinä on uskonto. Sinä voit hyvin, jos uskot pyhiin kirjoituksiimme ja teet niin kuin sanomme. Näistä asioista ei toisinuskovien mielipidettä kysytä. Nationalismi on toinen tapa määritellä ihmisten hyvinvointi ylhäältä päin. Sinä voit hyvin, jos maamme voi hyvin. Eikä tähän tarvita demokratiaa vaan päättäväisesti maan etuja ajava valtapuolue, tehokkaat sotavoimat ja tottelevaiset kansalaiset.

Nyt vallassa on taloudelliseen hyvinvointiin uskova ideologia, ekonomismi. Sen mukaan siis sinä voit hyvin, jos kansantalous kasvaa. Eikä tähänkään hyvinvointiin tarvita demokratiaa. Sinun on vain tehtävä niin kuin talouden etujoukko, pankkiirit ja muut yritysten omistajat ja johtajat sanovat. Niinpä kansalaiset uskovat ja tottelevat – aikansa. Sillä ennemmin tai myöhemmin tämäkin harvainvalta paljastuu vain pienen joukon tavaksi kerätä valtaa ja vaurautta lähinnä itselleen. Samalla heidän käyttämänsä hyvinvoinnin selitykset paljastuvat virheellisiksi.

Tavallaan ne talousteoreetikot ovat kuitenkin oikeassa, jotka väittävät, että ilman ulkoisvaikutuksia tai jotain kieroa dynamiikkaa kuten monopoleja tms. vaihdantaan puuttuminen tuhoaa taloudellista kasvua – riippumatta siitä, keiden hyväksi kasvu koituu jos kenenkään. Ongelma on siinä, että kaikilla vähänkin suuremmilla taloudellisilla projekteilla on aina ulkoisvaikutuksia, ja toiseksi siinä, että jos ja kun vapaan kaupan kohteina ovat myös kaupankäyntioikeudet, talouden kiero, polarisaatiota kasvattava ja voimankäyttöön ajautuva dynamiikka syntyy aivan itsestään. Eikä tähän tarvita poliittisesti säädeltyjä kaupankäyntiä rajoittavia oikeuksia kuten tekijänoikeuksia, patentteja ja muita kaupan monopoleja vaan talouden kieroutumiseen riittää talouden toimijoiden toisilleen antamat/myymät erioikeudet, yksinmyyntioikeudet, erityiskohteluoikeudet, erilaiset hinnat eri asiakkuuksille, yritysten omistusketjut, säädellyt pääsyt tuotteita ja hintoja koskevaan informaatioon jne.

Siksi talouden harvainvallasta päästään vasta, kun ymmärretään, mitä demokratia tarkoittaa taloudelliseen valintaan sovellettuna.

Libertaarinen väärinkäsitys

Libertaarinen väärinkäsitys sisältyy sen päälauseeseen, joka voidaan muotoilla vaikkapa seuraavalla tavalla: kun kauppaa käydään, jokainen vapaaehtoinen vaihtokauppa lisää hyvinvointia, koska se on vapaaehtoinen. Ellei kumpikin osapuoli hyötyisi, kauppaa ei syntyisi. Jokainen ulkopuolinen puuttuminen, jolla estetään jonkin vapaaehtoisen vaihtokaupan tapahtuminen, estää tällaisen hyvinvoinnin kasvun, joka osaltaan lisää koko yhteisön hyvinvointia.

Tällä tavalla vapaa talous johtaa yksityisistä hyvinvoinnin lisäyksistä huolimatta yhteisen hyvinvoinnin vähenemiseen. Se johtuu seuraavasta asiasta.

Ihmiset syntyvät erilaisilla ja eriarvoisilla resursseilla varustettuina. Jotkut ovat vahvempia, jotkut älykkäämpiä, jotkut sosiaalisempia kuin toiset. Toisilla kaikki asiat ovat paremmin kuin toisilla; taloudeksi muutettuna, joillakin on kymmenen kanaa kun joillakin on yksi tai ei yhtään. Kun nämä käyvät vapaata kauppaa keskenään, kymmenen kanan omistaja voi myydä sille, joka on juuri syönyt ainoan kanansa, yhden kanan sellaista työpanosta vastaan, jolla kyseinen kanojen omistaja kasvattaa itselleen kaksi uutta kanaa. Näin hän molempia hyödyttävällä kaupalla kasvattaa kanojensa määrää kanoja omistamattoman saadessa vain nälkänsä tyydytettyä. Kun tällä tavalla vapaa kaupankäynti kattaa koko yhteisön, osa muutaman kanan omistajista onnistuu hyödyntämään heikompiensa nälkää ja nousee omistusrankingissa, mutta valtaosa heistä putoaa vähitellen kroonisesti nälkäisten joukkoon. Tällainen yhteiskunta polarisoituu vastakkaisiksi leireiksi, jotka ryhtyvät vihanpitoon sen eri muodoissaan, ja se heikentää yhteistä hyvinvointia.

Edellä kuvattu teoriassa vapaa kilpailu talouden resursseista kehittyy käytännössä taloudellisesti vahvempien vapaudeksi hallita muiden työtä aivan samalla tavalla kuin vapaasti aseita ja kahdenvälisiä sopimuksia käyttävä valtakilpailu johtaa säätyjen ja/tai yksinvaltiaiden vapaudeksi hallita alamaisiaan.

Politiikassa tätä vahvempien vapautta on rajoitettu demokratialla, sen idealla ja siitä johdetuilla käytännöillä. Demokratiassa vapaus on vapautta alhaalta päin, jokaisen yhtäläistä vapautta valtaan, eikä tällä siis tarkoiteta sitä, että kaikilla on oltava sama vapaus käyttää aseita ja solmia sopimuksia. Tällä tarkoitetaan sitä, että yhteisiä sääntöjä laativa elin valitaan vaaleilla, joita leimaa vapaa tiedonvälitys ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Vallanpitäjiä kielletään sensuroimasta kansalaisten toisilleen antamia tietoja. Samoin rajoitetaan vallanpitäjien ja kansalaisten vapautta yksityisiin sopimuksiin, erityisesti sopimuksiin nimettyjä henkilöitä tai ryhmiä koskevista erikoisista eduista tai kohteluista. Äänioikeus ja sananvapaus eivät kuulu ostettaviin eivätkä sopimuksenalaisiin asioihin.

Demokraattisella hallinnolla on onnistuttu kansallisesti rajoittamaan paitsi poliittisen vallan keskittymistä niin edellä kuvatun vapaan talouden polarisoivaa vaikutusta. Taloutta on säädelty erilaisilla hyvinvointia tasaavilla toimilla. Vapaan kaupan kansainvälistyessä nämä toimet menettävät kuitenkin tehoaan ja polarisaatio voimistuu. Tässä on tämän päivän yhteiskuntien keskeinen ongelma. Eikä siihen ole kuin yksi teoreettisesti kestävä ratkaisu.

Taloudellisen vallan käyttöä on rajoitettava vastaavalla demokratian idean soveltamisella kuin politiikassa on tehty. Kaupankäyntiä on rajoitettava ymmärtämällä vapaus vapautena alhaalta päin, jokaisen yleisenä ja yhtäläisenä ostamisen vapautena. Tämä vapaus voi toteutua vain niin, että taloudellisia resursseja hallitsevilta, omistajilta ja myyjiltä, kielletään antamasta eri ostajille, yksilöille tai yhteisöille, erilaisia pääsyjä resursseihinsa. Siten myös tuotteita ja hintoja koskevien tietojen täytyy olla kenenkään sensuroimattomia, kaikille avoimia. Osto-oikeus sen enempää kuin tuotteita ja hintoja koskevat tiedot eivät voi olla ostettavia tai sopimuksenalaisia asioita. Vasta tälle periaatteelle rakentuvassa taloudessa markkinat toimivat niin kuin niiden toivotaankin toimivan, yhteistä hyvää edistäen. Paras selitys siitä, millaisiin käytäntöihin demokratian idea talouteen sovellettuna johtaa, on tässä kirjassa.

Patentit ja yhteismaan tragedia

Patenttikeskusteluissa minua on häirinnyt se lähes yksimielisesti hyväksytty lähtökohta, että teknologian kehittäminen asetetaan ihmisten ja yhteiskuntien ykköstavoitteeksi. Selviönä pidetään, että mitä nopeammin tekniikka kehittyy, sitä paremmin ihmiset ja yhteiskunnat voivat. Muista tarpeista, kuten rauhanoloissa elämisestä ja turmeltumattomasta luonnosta nauttimisesta ei niin väliä, paitsi jos niitä voidaan tuotannollisesti hyödyntää. Jos patentit edistävät tekniikan kehitystä, ne ovat oikein, ja jos ne eivät sitä tee, ne ovat väärin.

Minusta tämä arviointiperuste on aivan liian kapea. Paljon tärkeämpi kysymys on se, miten patentit vaikuttavat yhteiskuntien yhtenäisyyksiin ja luontosuhteisiin. Pahentavatko ne sosiaalisia konflikteja ja aiheuttavatko ne lisäpainetta luonnon hyödyntämiseen verrattuna talouteen, jossa tekniikan kehitystä ei yritetä patenteilla kannustaa.

Toisin sanoen, pahentavatko patentit yhteismaan ongelmaa, luontoa ja ihmisiä kuluttavaa kilpailua niistä periaatteessa niukista fyysisistä voimavaroista, joita luonto ja ihmiset valtaajilleen tarjoavat, vai helpottavatko patentit sitä. Jos patentit pahentavat yhteismaan ongelmaa, ne ovat huonoja, jos ne helpottavat sitä, ne ovat hyviä.

Tähän on selvä teoreettinen vastaus - ei tarvitse spekuloida kuvitelluilla käytännöillä, niin kuin käy kiistellessä siitä, kehittyykö tekniikka nopeammin patentillisessa vai patentittomassa taloudessa.

Yhteismaan ongelma on sitä pahempi, mitä arvokkaammasta maasta on kyse. Jos maalla ei ole mitään arvoa, ei ongelmaakaan ole. Nostaako patenttijärjestelmä valtauskilpailun kohteena olevan maan eli tässä tapauksessa kaikkien luonnon ja ihmisten tarjoamien resurssien arvoa vai laskeeko se sitä? Selvästi se nostaa valtauskohteiden arvoa. Yksinoikeudethan juuri tekevät kohteensa valtauksiksi ja nostavat keksintötyöstä saatuja palkkioita, jotta ne kannustaisivat parempiin keksintöihin. Totta kai monopolien omistaminen on arvokkaampaa kuin toimia ilman niitä, ja niiden valloittamiseksi kannattaa uhrata enemmän kaikkia mahdollisia voimavaroja kuin käy monopolittomassa taloudessa. Yksiselitteinen vastaus on, että patenttijärjestelmä pahentaa yhteismaan ongelmaa.

Jostain syystä tämä peruste ei kuitenkaan ole, vielä, löytänyt tietään patenttien - kuten myös tekijänoikeuksien, joita koskee sama logiikka - hyödyllisyydestä käytyyn keskusteluun. Ehkä ihmiset välttelevät vastauksia, jotka selvästi osoittavat muutoksen tarpeen, ja mieluummin kiistelevät asioista, joita ei edes periaatteessa voida ratkaista puoleen eikä toiseen. Näin ei tarvitse muuttaa mitään.

Yksityisetkin monopolit ovat kehityksen este

Yksityiset monopolit, mm. patentit ja tekijänoikeudet, ovat kapitalismin keskeisiä, sen toimintaa määrittäviä ominaisuuksia aivan niin kuin valtiovallan monopolit ovat sosialismia määrittäviä ominaisuuksia.

Kummatkaan tiedonhallinnan monopolit eivät kuulu markkinatalouteen.

Mikä vielä tärkeämpää, kummatkaan monopolit eivät kuulu yhteistä tietoa ja ymmärrystä kasvattavaan maailmaan. Ne kuuluvat tietoja panttaavaan ja vastakkaisia ”totuuksia” ja perusteluja viljelevään maailmaan. Siksi ne ovat omiin tiedollisiin ristiriitoihinsa häviäviä järjestelmiä.

Kapitalistiset monopolit tulevat häviämään aivan samasta syystä kuin sosialistisetkin. Yhteisesti jaetun tiedon ja ymmärryksen kasvamista ei voida estää, vaikka sitä kuinka yritetään jarruttaa. Neuvostoliitossa Gorbatshov ymmärsi tämän asian, tosin vain puoliksi. Hän näki, että kehitys vaatii hallintoa koskevan tiedon avaamista kaikille ja julisti glasnostin. Mutta hän kannatti silti sosialismia; glasnostin tarkoituksena oli vain korjata sosialismin epäkohtia. Tiedonkulun vapauttaminen paransi kuitenkin ihmisten ymmärrystä koko sosialistisen järjestelmän toiminnasta ja sitä ylläpitävistä virheellisistä ajatuksista.  Tämä oli sanomalehdistön ja television aikakaudella. Loppu on historiaa.

Nyt kännyköiden ja internetin aikakaudella sama on tapahtumassa kapitalismille. Suuri enemmistö kansalaisista ja heidän johtajistaan näkee vakavia epäkohtia kapitalismille keskeisissä yksityisen tiedonhallinnan rakenteissa, niin patentti-, tekijänoikeus- kuin rahajärjestelmissä. Nykygorbatshovien mielestä nämä epäkohdat olisi korjattava puuttumatta silti järjestelmien perusperiaatteisiin. Ehkä he kuvittelevat, että yleisen tiedonkulun paraneminen, mm. kännyköiden ja internetin kehittäminen, auttaa kehittämään myös parannuksia kyseisiin ongelmiin. Näin ei tule tapahtumaan.  

Tapahtuu se, että kyseiset avoimen tiedon välineet lisäävät ihmisten ymmärrystä siitä, kuinka tärkeää tietojen avoimuus on. Ajan mittaan tämä kehitys aikaansaa sen, että patenttien, tekijänoikeuksien, pankkisalaisuuksien yms. sisältämät tiedonkulun rajoitukset ymmärretään yhteiselle kehitykselle haitallisiksi.

Patentti- ja tekijänoikeuskysymyksissä keskeinen väärinkäsitys on ihmiskuvassa, jonka mukaan ihmiset ovat työtä ja luovuutta vierastavia laiskureita, jotka eivät kehitä riittävästi tiedettä, taidetta ja tekniikkaa ellei heitä siitä yksinoikeuksilla palkita – ikään kuin jokin määrä kehitystä olisi riittävä. Tässä käy niin kuin aina. Se ihmiskuva, johon yhdessä uskotaan, toteuttaa itsensä. Kun voittajille annetaan erityisiä taloudellisia oikeuksia, ero häviäjiin kasvaa, he turhautuvat ja alkavat käyttää luovuuttaan aivan muihin tarkoituksiin kuin kansantalouden kasvattamiseen. Eikä tässä kaikki. Myös luovan luokan koko yhteisöä palveleva suorite heikkenee, kun se joutuu suuntaamaan energiaansa toisiaan vastaan kilpailemiseen ja erityisasemansa säilyttämiseen. Lääkefirmojenkin mainos-, PR- ja oikeudenkäyntikulut lienevät jo kasvaneet suuremmiksi kuin tutkimus- ja kehityskulut. Tämä tie johtaa umpikujaan.

Historiaa ei ole tältä osin kuitenkaan vielä kirjoitettu. Yksityisten monopolien alasajo on mahdollista tehdä vähemmin vaurioin kuin valtiovallan monopolien hävittäminen. Kaksi merkittävää asiaa on tänään aivan toisin kuin 1980-luvun Itä-Euroopassa.

Meillä on internet. Sitä samaa välinettä, jonka avulla kyseisillä monopoleilla rikastuneet ovat muiden rikkaiden kanssa yhdistäneet rahansa, kaupankäyntinsä ja etunsa kansainvälisiksi markkinavoimiksi, voidaan käyttää myös tavallisten kansalaisten etujen yhdistämiseen. Tuskin olen väärässä, jos arvioin, että yli puolet internetin sadoista miljoonista käyttäjistä on sitä mieltä, että markkinavoimat ovat saaneet maailmassa liian paljon valtaa. Kun tämä enemmistö näkee ja ymmärtää, että markkinavoimien valta on periaatteessa vain salatun ja yksinoikeuksia nauttivan tiedon valtaa, kaikki muuttuu. Joku luo alun, jolle kehittyy miljoonien tasavertaisten jäsenten kansainvälinen nettiyhteisö, joka ilmaisee tahtonsa muutokseen, saa yhteisyydestä voimaa ja käyttää sitä vaaliuurnilla. En näe mitään syytä sille, miksi näin ei voisi käydä.

Toiseksi meillä on demokratia. Kaikissa niissä maissa, joille IP-oikeudet ovat tärkeitä, on demokraattinen hallinto, jossa enemmistö päättää laeista. Ei tarvita mielenosoituksia eikä vallankumouksia. Riittää, että enemmistö äänestää patentti- ja tekijänoikeuslait nurin. Poliittisesti tällainen tilanne on tietysti uusi ja luovia ratkaisuja vaativa. Rintamalinja ei noudata oikeisto-vasemmisto -jakoa vaan kulkee niiden sisällä. Oikeistosta toisella puolella ovat ne kasvu-uskovaiset jotka ajavat tukia tuotannolle uskoen, että rikkaiden auttaminen auttaa myös köyhiä, ja toisella puolella ovat ne, jotka uskovat vapaiden ja tasapuolisten markkinoiden tuottavan kaikille parhaan tuloksen. Vasemmistosta toisella puolella ovat ne, jotka kannattavat yhteiskunnallista ohjausta köyhien puolesta kapitalisteja vastaan, ja toisella puolella ovat ne, joiden mielestä tärkeintä on demokratia, tasapuoliset mahdollisuudet kaikille.

Jotenkin minusta tuntuu, että tämä uusi jakolinja on jo olemassa, vaikkakin piilossa, ja ne, jotka kannattavat monopoleista vapaata markkinataloutta ja kansalaisten tasavertaisille tahdoille perustuvaa demokratiaa, odottavat vain tämän yhteisen tahdon ilmituloa ja politisoitumista ja irrottautumista vanhoista ympyröistä.

Monopolipeliä

Soininvaaran blogiin

Kalle: Neuvostoliittoa kokeiltiin jo Osmo. Jokin “sovittu” järjestelmä on vielä huonompi kuin tämä sopimaton.

Kalle ei nyt oikein ymmärrä. Tämä nykyinen patenttijärjestelmä on nimenomaan valtiovaltojen kesken sovittu ja ylhäältä ohjattu järjestelmä. Avoimessa ja tasapuolisessa taloudessa ei ole mitään valtaelimien määräämiä monopolioikeuksia, ei patenttiakaan.

Olipa patenttien, myös lääkepatenttien, alkuperäinen tarkoitus mikä tahansa, nyt niistä on muodostunut yksi tärkeimmistä taloudellisen sodankäynnin aseista. Patentti on täsmäase, jolla taloudellisesti voimakkaimmat maat valloittavat heikompien maiden taloutta ja jolla suuryhtiöt kasvattavat eroaan pieniin yrityksiin nähden ja rikkaat köyhiin nähden. Siten se on yksi keskeinen syy kaikkiin niihin ongelmiin, joita eriarvoistuminen maailmassa aikaansaa, mukaan lukien terveydelliset ongelmat, kuten Ville yllä kirjoitti, kuin myös nykyinen rahatalouden kriisi, joka perustuu pitkälti kasvavien tuloerojen tasaamistarpeeseen velkarahalla.

Tässä mielessä WTO ja sen haarakonttori TRIPS on nykyajan Neuvostoliitto. Se on suurvaltojen ja suuryhtiöiden hallinnoima elin, joka on päässyt sellaiseen valtaan, jolla se voi säädellä globaalia taloutta hallinnoijiensa eduksi. Kyseisten firmojen ideologiset ”oikeutuksetkin” noudattavat samaa kaavaa.

Neuvostoliitossa selitettiin, että poliittisen vaikutusvallan saavuttamiseksi taloudellinen kasvu on välttämätöntä ja se vaatii suuria investointeja, ja se vaatii keskitettyä hallintoa, ja se vaatii puolueen ylivaltaa. Se vaatii myös ylhäältä ohjausta, sillä eiväthän ihmiset omasta halustaan tee mitään yhteisesti arvokasta. Ja kansa tietysti uskoi näin ”vedenpitävää” päättelyä, vaikka tavallisten ihmisten vapautta jouduttiinkin näin polkemaan. Sehän tapahtui vain yhteiseksi eduksi. Mutta miten kävi? Vallan ja talouden väkisin kasvattamisesta tuli pakkomielle, johon pyrkiminen kulutti yhä enenevästi yhteisiä voimavaroja, kunnes koko järjestelmä romahti.

TRIPS-valtiossakin selitetään, että taloudellinen kasvu on välttämätöntä ja se vaatii kalliita investointeja, ja se vaatii tuottajille erityisiä insentiivejä, mm. patenttien monopolioikeuksia. Niitä tarvitaan, koska eiväthän ihmiset kehitä mitään yhteisesti arvokasta, lääkkeitäkään, elleivät he saa tekemisiinsä yksinoikeutta. Ja kansa tietysti uskoo näin ”vedenpitävää” päättelyä, vaikka joudutaankin rajoittamaan tavallisten ihmisten vapautta kehityksen hyödyntämiseen. Sehän tapahtuu vain yhteiseksi eduksi. Mutta miten tulee käymään? Kasvusta tulee yhä välttämättömämpää, monopolioikeuksista yhä tärkeämpiä, yritysten välisestä sodasta yhä kovempaa ja menestyjien ja menestymättömien välisestä kuilusta tulee yhä syvempi. Siten erityisiin insentiiveihin ja monopolioikeuksiin perustuvan talousjärjestelmän koossapitäminen kuluttaa yhä enemmän yhteisiä voimavaroja, kunnes se romahtaa.

Liberalismin on aika herätä

Nykyisiä oikeistoälyköitä on kritisoitu siitä, että heidän liberalisminsa unohtaa utooppisuuden, toivon ja ajatuksen paremmasta maailmasta. Näin tavallaan onkin. Liberalismin utopia ei kuitenkaan voi olla valtion ohjauksen tai tukitoimien lisäämisessä sen enempää kilpailukyvyn kuin luonnonsuojelun nimissä, kuten jotkut ovat ehdottaneet. Liberalismin utopia on aina yksilön vapauttamisessa kollektiivisten valtarakenteiden ohjauksesta.

Nykynen liberalismi on uusliberalismia, jonka ongelma on se, että se on unohtanut perustansa, vapaan ja tasa-arvoisen yksilön. Nykyiset oikeistoälyköt ovat 1960- ja 70-lukujen vasemmistoälykköjen vastapooli ja heidän ajatusmaailmansa ja oppinsa on perua sen ajan vastakkainasettelusta, sosialismi ja työväenliike vastaan kapitalismi ja työnantajat. Heidän utopianaan ei ole vapaasti onneaan tavoitteleva yksilö vaan vapaasti markkinoita hallitseva yritys, jota eivät valtiovallan ja työväenliikkeen toimet rajoita.

Ilmiö on maailmanlaajuinen ja uusliberalismin aate on pitkälti onnistunut tavoitteissaan. Tavallisten kansalaisten elämään vaikuttavat päätökset tehdään yhä useammin suuryrityksissä, ylimpinä pankit, joiden kiristysotteeseen lähes kaikkien maiden hallitukset ovat joutuneet. Samalla kuilu suuryritysten omistajien ja johtajien ja tavallisen kansan välillä on syventynyt. Liberalismin päävastustajia eivät tänään ole niinkään valtiovallat kuin maailman finanssilaitokset. Kuitenkin niin, että avainasemassa ovat poliitikkojen ja talousmiesten yhteiset edut.

Tänään, kuten aina, liberalismi ei voi tähdätä mihinkään muuhun kuin tavallisen kansalaisen aseman parantamiseen suhteessa niin valtiovaltaan kuin muihin kollektiiveihin, tänään erityisesti yrityksiin. Utooppisena se ei myöskään tähtää pieniin muutoksiin vaan suuriin edistysaskeliin, sellaisiin, jotka tänään ovat epärealistisia, mutta joita voidaan perustella yksilön vapaudella ja tasa-arvolla, oikeudella tulla kohdelluksi niin kuin jokaista muutakin kohdellaan. Liberalismi ei voi myöskään rajautua kansallisesti. Yksilöllisyyshän on kaikkia maailman kansalaisia yhdistävä tekijä. Olipa henkilö suomalainen tai kiinalainen, hindu tai muslimi, hän on joka tapauksessa yksilö.

Niinpä utooppinen liberalismi keskittyy tänään sellaisiin kysymyksiin kuin: Kuuluuko osakeyhtiöiden rajattu vastuullisuus liberaaliin talouteen? Sehän mahdollistaa sen, että esimerkiksi pankin ajautuessa vararikkoon sen omistajat menettävät vain sijoittamansa summan, kun varsinaiset velat tulevat muiden maksettaviksi. Kuuluuko pankkisalaisuus liberaaliin talouteen? Onko pankkien vapaus salata liiketoimensa perustellumpi kuin yksilöiden vapaus tietää, millaisiin sopimuksiin pankit rahoja sitovat. Pankkien toimien seurauksethan eivät rajaudu vain osallisiin vaan niiden vaikutuspiiri on – kuten tänään nähdään – maailmanlaajuinen, jokaista rahankäyttäjää koskeva. Kuuluvatko patentit ja tekijänoikeudet liberaaliin talouteen? Nehän ovat valtiovaltojen luomia monopoleja, jotka ajautuvat kaupankäynnin kautta suurten yritysten hallintaan vaurastuttamaan niiden omistajia ja johtajia – ja tietysti myös asianajajia. Patenttisodissa, niin kuin muissakin sodissa, häviäjiä ja vapautensa menettäviä ovat tavalliset rivimiehet.

Valitettavasti aito liberalismi on tänään unessa. Toivon ja luulen kuitenkin, että herääminen on lähellä, sillä uusliberalismin seuraukset alkavat käydä tavallisille kansalaisille kestämättömiksi.

Sosialismin vankilasta uusliberalismin vankilaan

Kiintoisaa on, että tänään maailmaa hallitseva ideologia, jota uusliberalismiksi tai talouden vapaudeksi kutsutaan, perustaa oppinsa väkivallattomuuteen. Tarkemmin sanottuna pakottamisesta vapaaseen taloudelliseen vaihdantaan. Siksi mm. valtiovallan pakolla toteuttama verotus on kyseisen periaatteen mukaan varastamista – ja veroparatiisien käyttö moraalisesti hyväksyttävää. Kaikki yksityinen ja vapaaehtoinen kaupankäynti on sen sijaan paitsi sallittua niin välttämätöntä, suureen yhteiseen päämäärään etenemistä.

Tässä ovat nyky-yhteiskunnan henkisen vankilan perusmuurit, joiden sisään kansa tungeksii – siltä osin kuin vapautuu sosialismin vankilasta.

Ongelma muodostuu siitä, että fyysisen väkivallan vihassaan tämä ideologia ei tunne taloudellista väkivaltaa. Kaikki taloutta koskevat menettelyt, uhkailut ja painostukset ovat vapaasti käytettävissä. Ja niitä on käytettävä, sääliä tuntematta. Ellei käytä rahan tarjoamia kyynärpäitä, muut ryntäävät edelle. Ellei anna potkuja, pääsee omasta työpaikastaan. Näin kaikki ideologiset vankilat muodostuvat. Olennaista ei ole se, kuinka moniin vapaudenriistot tai potkut todellisuudessa kohdistuvat, vaan niiden uhka; ellei toimi niin kuin odotetaan, tullaan rankaisemaan.

Todellisuudessa taloudelliset menetykset ovat yhtä epämieluisia kuin fyysiseen vapauteen puuttumiset. Moni ottaisi mieluummin kohtalaisen selkäsaunan kuin miljoonan euron menetyksen tai lyhyen linnatuomion kuin potkut hyvästä työpaikasta.

Sitten ratkaisun puolelle.

Rankaisemisessa, ja sillä uhkaamisessa, olennaista on luokittelu. Ketään ei voida rangaista, ellei häntä ole jonkin luokittelun mukaan määritelty yhteiselle edulle haitalliseksi. Yhteinen etu on tietysti kyseisen vankilan etu. Siellä on kahdenlaisia vankeja, niitä, joita vartioidaan ja niitä, jotka vartioivat. Jälkimmäisten asema perustuu siihen, että he omistavat vankilan ja luokitteluvallan. Siksi he kuvittelevat olevansa vapaita.

Taloudellisen vankilan kyseessä ollen luokittelu tapahtuu tietysti taloudellisen edullisuuden mukaan. Vankilan omistajat antavat tiettyjä etuja niille vangeille, jotka edesauttavat heidän taloudellisia pyrkimyksiään ja määräävät kovennettua niille, jotka estävät heidän rikastumistaan. Perustelu tällaiselle toiminnalle on se, että mitä vauraammiksi vanginvartijat tulevat, sitä paremmaksi voidaan vankilaa kehittää ja sitä paremmin myös vangit voivat – ja tietysti vangit sen uskovat, kun vartijat näin vannovat.

Ideologinen ratkaisu on yksinkertaisesti se, että päätetään, ettei kyseisen vankilan tarvitse tuottaa voittoa. Vanginvartijoiden ei tarvitse luokitella vankeja sen mukaan, millä tavoin he edesauttavat vartijoiden vaurastumista. Heiltä jopa kielletään tällainen diskriminointi.

Millaisia muutoksia käytännön talouteen tämä ideologinen muutos edellyttäisi, siitä olen kirjoittanut muualla netissä.

Patenttien yleisestä hyödyllisyydestä

Applen ja Samsungin patenttikiistan yhteydessä on esiin otettu (Jukka Kemppinen blogissaan) melko maltillinen näkemys patenttien hyödyllisyydestä. USA:n Yhdeksännen Hallintopiirin Valitustuomioistuimen päätuomari Alex Kozinski on todennut: ”Yksityinen omistusoikeus ja sen osana yksinoikeus henkisen luomistyön tuotteisiin on elämäntavallemme keskeinen. Se edistää investointeja ja innovaatioita, se edistää kulttuurimme kasvua ja suojaa ihmisen moraalisia oikeuksia luovuutensa tuloksiin. Mutta yksityisomistuksen liioittelu voi olla huono lääke. Esimerkiksi yksityinen maaomaisuus on paljon hyödyllisempää, jos sitä erottaa toisten tonteista maantie, valtatie, puisto tai viemäri. Sama koskee henkistä omistusoikeutta. Liiallinen suojelu on yhtä vahingollista kuin riittämätön suojelu. Luovuutta ei voi kuvitella vailla laajaa tekijänoikeudesta vapaata aluetta (public domain). Mikään – todennäköisesti mikään sen jälkeen kun tuli opittiin valjastamaan – ei ole todella uutta. Kulttuuri ja sen osana tiede kasvaa kasautumalla. Jokainen luova henkilö rakentaa sen varaan, mitä on tehty ennen häntä. Liikasuojelu tukehduttaa juuri ne luovuuden voimat, joita se väittää varjelevansa.”

Hieno lainaus Kozinskiltä. Aivan kuin joku olisi kirjoittanut – ehkä kirjoittikin – joitakin sukupolvia sitten: ”Kansallinen omistusoikeus maahan ja sen osana uusien maanomistusten hankkiminen ympäri maailman on elämäntavallemme keskeinen. Se edistää investointeja talouteen ja asevoimiin, se edistää kulttuurimme kasvua ja suojaa ihmisen moraalisia oikeuksia valloituksiinsa. Mutta maanomistuksen liioittelu voi olla huono lääke. Maan omistamien on paljon hyödyllisempää, jos siitä ei liiaksi sodita ja sen hankkimiseksi uhrata kaikkea sitä hyvää, varallisuutta ja ihmishenkiä, jonka hankkimiseksi toimiin on ryhdytty. Liioiteltu imperialismi tukehduttaa lopulta sen kulttuurin, jota se väittää varjelevansa."

Kuitenkin, tänään useimmat ymmärtävät, ettei liioittelematonta imperialismia ole olemassa. Jos asein suoritettuja maananastuksia pidetään elämäntavan keskeisenä ominaisuutena, mikään ei rajoita niitä kylänrajojen laajennuksiin eikä alkuasukkaiden maiden valtaamiseen. Niiden oma logiikka vaatii enemmän ja enemmän, kunnes riittävä takaisku osoittaa koko kyseisen elämäntavan heikkouden – käytännössä tämä toteutui maailmansotien hävityksenä. Niinpä tänään tuskin kukaan niistäkään, jotka edelleen uskovat asevoimien hyödyllisyyteen, tekevät sitä uusien valloitusten toivossa. Kyse on enää pelon tasapainosta.

Nykyinen imperialismi on taloudellista ja sen yhtenä kärkenä ja aseena on patentti, kehittyneiden maiden käytännössä omilleen myöntämä ja kansainväliseksi painostama oikeus valloittaa tieteellisen ja teknisen kehityksen alueita itselleen ja kieltää muilta niiden käyttö.  Niin kauan kuin tätä pidetään elämäntavallemme keskeisenä ja oikeana ominaisuutena, mikään ei rajoita patenttisotien laajenemista. Ne tulevat kuluttamaan yhä enemmän yhteisiä voimavaroja ja haittaamaan tieteellistä kehitystä rajoittamalla ja ohjaamalla sitä suuntaan, joka syventää kuilua menestyvien ja menestymättömien välillä. Ja se tulee johtamaan – kehitys on jo täydessä käynnissä – yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen umpikujaan. Demokraattisissa maissa ja kansainvälisissä yhteisöissä rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä joudutaan kuromaan umpeen lainanannolla. Rikkaat lainaavat köyhille, jotta kaikki voisi jatkua niin kuin ennenkin. Lainoilla on kuitenkin se huono puoli, että ne pitäisi maksaa takaisin. Jos talouden syvät rakenteet, imperialistiset mekanismit toimivat niin kuin ennenkin, takaisinmaksusta tulee kuitenkin yhä vaikeampaa. Joudutaan luopumaan joko demokratiasta ja rauhasta tai nykyisestä rahajärjestelmästä – tai molemmista.

Viisaudestaan huolimatta Kozinski ei osannut tai uskaltanut todeta, ettei liioittelematonta yksinoikeutta keksintöihin ole olemassa. Vika on itse periaatteessa. Yksinoikeuden ulottaminen henkisen luomistyön tuloksiin on tuhoon johtava käytäntö. Kestävä talous ja kehitys voidaan saavuttaa vain luopumalla talouden imperialistisista, toisten olemassaoloa ja kasvua rajoittavista rakenteista, joista patenttioikeus on merkittävä osa.