Kemppisen blogiin
”Tuomio muutamien ihmisten henkilökohtaisena tulkintana. Ajatus on väärä. Tuomio johtaa ulosottoon, sakon perintään tai vankilareissuun.”
Voihan sen noinkin nähdä. Eihän paavinkaan mielipide siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, ole vain yhden ihmisen henkilökohtainen tulkinta vaan se on katolisen kirkon kanta. Ja se on ”oikea” siinä määrin kuin paavilla on valtaa laittaa ihmisiä vankilaan tai roviolle. Onneksi tätä valtaa ei enää juurikaan ole – enemmän sitä näyttää olevan joillakin muilla uskonnollisilla yhteisöillä.
Mutta miten voidaan Korkeimman oikeuden päätöstä Halla-ahon uskonrauha-asiassa pitää hyvin perusteltuna ja oikeimpana mahdollisena, kuten jotkut ovat sanoneet?
Siinä todetaan tosiasia, että Halla-aho on kirjoittanut sitä ja sitä, ja sitten esitetään perusteet, joilla lausuman lainmukaisuutta tai -vastaisuutta tulee arvioida. Niissä sanotaan: Sitä [lainrikkomusta] ei toteuta myöskään ivallisessa sävyssä tapahtuva arvostelu, johon sisältyy asiallisia perusteita ja Uskontoja ja niiden oppeja koskeva kärkevä, pisteliäs ja jopa loukkaavaksikin koettavissa oleva arvostelu on siten sananvapauteen kuuluvana oikeutena lähtökohtaisesti sallittua. Näin on asia varsinkin silloin, kun tällaista keskustelua käydään tai arvostelua esitetään yhteiskunnallisesti merkityksellisessä asiayhteydessä, kuten sananvapaudesta tai viranomaistoiminnasta käytävän asiallisen keskustelun yhteydessä.
Edellisen perusteella Korkein oikeus olisi voinut yksinkertaisesti päättää, että rikettä ei ole tapahtunut, koska Halla-ahon tarkoituksena ja tosiasiallisena seurauksena on ollut käydä yhteiskunnallista keskustelua sananvapaudesta ja viranomaistoiminnasta; tämä huolimatta siitä, että Halla-ahon lausuma on esitetty ivallisessa ja mahdollisesti useita islaminuskoisia loukkaavassa sävyssä. Enempää ei olisi tarvittu ja asia olisi ollut sillä selvä ja lainmukainen.
Toisaalta perustelun perusteissa sanotaan: Niin kuin edellä viitatusta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstäkin ilmenee, sananvapaus ei kuitenkaan ole edes tällöin rajoittamaton. Kuitenkin: Ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan 2 kohdan ja 10 artiklan 2 kohdan mukaan sekä uskonnonvapautta että sananvapautta voidaan lailla rajoittaa, jos se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä muun muassa yleisen turvallisuuden, yleisen järjestyksen tai muiden henkilöiden oikeuksien turvaamiseksi. .. Ihmisoikeustuomioistuin on useassa yhteydessä todennut, että ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohta ei juurikaan antanut mahdollisuutta rajoittaa poliittista puhetta tai keskustelua yleisesti kiinnostavista kysymyksistä ja että poliittisen keskustelun vapautta voitiin rajoittaa vain pakottavin perustein. Ja: Sananvapauden rajoitusten välttämättömyys tuli perustella vakuuttavasti.
Jostakin syystä Korkein oikeus valitsi tämän sananvapautta rajoittavan vaihtoehdon. Entä perusteet, joiden siis pitäisi olla vakuuttavia ja pakottavia?
Korkein oikeus perustelee viittaamalla hallituksen esitykseen: [lainrikkomus] edellyttää, että on ilmaistu pyhänä pidettävään seikkaan kohdistuva käsitys, joka on omiaan halventamaan kohteen arvoa toisen ihmisen silmissä. Teon rangaistavuus edellyttää myös, että teko tapahtuu loukkaamistarkoituksessa. Loukkaus voidaan katsoa näin tehdyksi, kun herjaamisen tai häpäisemisen loukkaavuuden käsittävät myös sellaiset henkilöt, jotka kenties itse eivät pidä herjaamisen tai häpäisemisen kohdetta pyhänä, mutta antavat arvoa toisella tavalla ajattelevien ihmisten vakaumukselle.
Mitään tarkentamatonta tekstiä, joka ei ota kantaa sananvapauden rajoittamisen ehtoina oleviin yleiseen turvallisuuteen, yleiseen järjestykseen eikä edes muiden henkilöiden oikeuksiin. Ei ole vakuuttavuutta, pakottavuudesta puhumattakaan. Yleistä turvallisuutta ja järjestystä ei ole osoitettu uhatuksi eikä Halla-ahon tekstin ole osoitettu estävän kenenkään oikeutta uskontonsa harjoittamiseen tai mihinkään muuhunkaan.
Sen sijaan, että Korkein oikeus olisi perustellut, miten Halla-ahon esittämä mielipide haittaa yleistä turvallisuutta, siis suuremmassa määrin kuin sen rajoittaminen, se esittää mitä kummallisempia perusteita:
Nykyislamiin ja sen pyhinä pitämiin uskonnollisen kunnioituksen kohteisiin kohdistuvien väitteiden herjaavuutta ei ole ollut omiaan vähentämään se A:n esiin nostama seikka, että kirjoituksessa on pyritty todistelemaan sanottujen väitteiden paikkansapitävyyttä viittaamalla profeetta Muhammadin elämästä koraanissa kerrottuun. Toisin sanoen, mielipiteen esittämisen rangaistavuutta ei ollenkaan vähennä se, että se esittää totuutena pidetyn asian. Ehkä totuuteen pyrkiminen onkin joissakin tapauksissa enemminkin raskauttava seikka?
Ja vielä: Korkein oikeus katsoo, että sanotun kaltaisten herjaavien väitteiden esittämiseen ei ole oikeuttanut A:n väittämä tarkoitus selvittää sananvapauden rajoja tai osoittaa viranomaistoiminnan epäjohdonmukaisuutta. Näihin kysymyksiin liittyvän, voimakkaankin arvostelun esittäminen olisi ollut mahdollista ilman islamin pyhänä pitämien arvojen häpäisemistä. Onpa erikoinen perustelu. Teko on rangaistava, koska olisi voitu toimia myös toisin. Mikäköhän se toinen tapa olisi ollut, jolla olisi saatu yhtä paljon keskustelua viranomaistoiminnasta muslimikysymysten yhteydessä, joka siis oli Halla-ahon tarkoituskin – kuten myös monen muun, viranomaiset mukaan lukien.
Jos tämä Korkeimman oikeuden päätös on hyvin perusteltu, millaisia mahtavat olla huonosti perustellut?
perjantai 15. kesäkuuta 2012
maanantai 4. kesäkuuta 2012
Kapitalismin kriisistä II
Jatkoa Heikki Typön blogiin
Ensimmäisistä neljästä kappaleesta olen täysin samaa mieltä. Mutta sitten on tämä yhteisomistuksen jo määritelmällinen ongelmallisuus.
Vaikka sivuutettaisiin omistamisen käsitteen jo sinänsä vaikea määrittely ja ajateltaisiin se vain yksinkertaisena maan, tuotantovälineiden ja tavaroiden omistamisena, niin silti: eikö osakeyhtiökin ole eräs yhteisomistuksen muoto. Suurella yrityksellä voi olla enemmän omistajia kuin pienessä valtiossa asukkaita.
Toiseksi, jos eri yhteiskunnat omistavat kukin maidensa tuotantovälineet, niin kaupankäynnissä, siis markkinoilla, ne olisivat kuitenkin yksityisiä, omaa etuaan - tarvittaessa asevoimin - ajavia toimijoita. Miten tällainen maailma olisi nykyistä parempi? Kyllä internationalistit olivat siinä mielessä oikeassa, että sosialismi on looginen rakenne vain kansainvälisenä. Mutta että kaikki maailman tuotantovälineet olisivat yhden valtakeskuksen omistuksessa, suunnittelussa ja käytössä? Herätys!
Entä miten valta omistetaan yhteisesti? Valtakin on vaikea käsite, mutta selvimmillään yhteiskunnallinen valta on yhteisten sääntöjen tuottamista. Miten niitä tuotetaan yhteisesti ja tasa-arvoisesti? Jonkin tasa-arvoon omasta mielestään pyrkivän eliitin johdolla? Eiköhän tässä parempi tapa ole kuitenkin demokratia, enkä nyt tarkoita meidän enemmistödemokratiaamme vaan kirjassani esittämää aitoa demokratiaa.
Ainoa, joka todella voidaan ja myös tulisi omistaa yhteisesti, on kulttuuriperintö, kaikki tietous eli kaikki biteiksi muutettava. Se olisi aivan luonnollistakin omistaa yhteisesti, sillä sen yksityisomistus vaatii patentteineen ja tekijänoikeuksineen kovin teennäisen ja byrokraattisen koneiston. Mutta mitä tekee vasemmisto, ilmeisesti myös kommunistit? Kannattaa tässä ainoassa yhteisomistukselle mahdollisessa ja yhteiselle hyvinvoinnille erinomaisen tärkeässä kohteessa periaatteessa samanlaista yksityisomistusta kuin muutkin.
----
Selität nyt asioita, jotka ovat joko kaikkien tiedossa, kuten demokratian tarve, tai joille ei ole esitettävissä käytännön sovellusta, kuten kansalaisten valtion kautta omistama talous. Tällaisten asioiden tietäminen ja "tietäminen" ei johda mihinkään muuhun kuin vanhoihin virheisiin.
Lue nyt kirjani. Siinä on uusia asioita, jotka ovat loogisesti perusteltuja ja joille on olemassa reaaliset toimintamallit. Kehitys on uusien tietojen omaksumista, ei vanhojen toistamista.
Eräs pieni epätarkkuus kirjoituksessasi kiinnittää kuitenkin huomion. Piraattipuolue ei suinkaan kannata patenteista ja tekijänoikeuksista luopumista, ainoastaan niiden heikentämistä. Puolueen kannan mukaan tekijänoikeudet ovat periaatteessa oikein, vaikka puolueessa on luultavasti henkilöitä, joiden mielestä ne ovat periaatteessa väärin. Tilanne on hämmentävä. Se on kuin olisi olemassa uskonnon vaikutusta vastustava puolue, jonka virallinen kanta olisi että kirkon jumala on kyllä olemassa, mutta kirkon valtaa tulisi heikentää. Miksi jumala sellaista haluaisi?
Ensimmäisistä neljästä kappaleesta olen täysin samaa mieltä. Mutta sitten on tämä yhteisomistuksen jo määritelmällinen ongelmallisuus.
Vaikka sivuutettaisiin omistamisen käsitteen jo sinänsä vaikea määrittely ja ajateltaisiin se vain yksinkertaisena maan, tuotantovälineiden ja tavaroiden omistamisena, niin silti: eikö osakeyhtiökin ole eräs yhteisomistuksen muoto. Suurella yrityksellä voi olla enemmän omistajia kuin pienessä valtiossa asukkaita.
Toiseksi, jos eri yhteiskunnat omistavat kukin maidensa tuotantovälineet, niin kaupankäynnissä, siis markkinoilla, ne olisivat kuitenkin yksityisiä, omaa etuaan - tarvittaessa asevoimin - ajavia toimijoita. Miten tällainen maailma olisi nykyistä parempi? Kyllä internationalistit olivat siinä mielessä oikeassa, että sosialismi on looginen rakenne vain kansainvälisenä. Mutta että kaikki maailman tuotantovälineet olisivat yhden valtakeskuksen omistuksessa, suunnittelussa ja käytössä? Herätys!
Entä miten valta omistetaan yhteisesti? Valtakin on vaikea käsite, mutta selvimmillään yhteiskunnallinen valta on yhteisten sääntöjen tuottamista. Miten niitä tuotetaan yhteisesti ja tasa-arvoisesti? Jonkin tasa-arvoon omasta mielestään pyrkivän eliitin johdolla? Eiköhän tässä parempi tapa ole kuitenkin demokratia, enkä nyt tarkoita meidän enemmistödemokratiaamme vaan kirjassani esittämää aitoa demokratiaa.
Ainoa, joka todella voidaan ja myös tulisi omistaa yhteisesti, on kulttuuriperintö, kaikki tietous eli kaikki biteiksi muutettava. Se olisi aivan luonnollistakin omistaa yhteisesti, sillä sen yksityisomistus vaatii patentteineen ja tekijänoikeuksineen kovin teennäisen ja byrokraattisen koneiston. Mutta mitä tekee vasemmisto, ilmeisesti myös kommunistit? Kannattaa tässä ainoassa yhteisomistukselle mahdollisessa ja yhteiselle hyvinvoinnille erinomaisen tärkeässä kohteessa periaatteessa samanlaista yksityisomistusta kuin muutkin.
----
Selität nyt asioita, jotka ovat joko kaikkien tiedossa, kuten demokratian tarve, tai joille ei ole esitettävissä käytännön sovellusta, kuten kansalaisten valtion kautta omistama talous. Tällaisten asioiden tietäminen ja "tietäminen" ei johda mihinkään muuhun kuin vanhoihin virheisiin.
Lue nyt kirjani. Siinä on uusia asioita, jotka ovat loogisesti perusteltuja ja joille on olemassa reaaliset toimintamallit. Kehitys on uusien tietojen omaksumista, ei vanhojen toistamista.
Eräs pieni epätarkkuus kirjoituksessasi kiinnittää kuitenkin huomion. Piraattipuolue ei suinkaan kannata patenteista ja tekijänoikeuksista luopumista, ainoastaan niiden heikentämistä. Puolueen kannan mukaan tekijänoikeudet ovat periaatteessa oikein, vaikka puolueessa on luultavasti henkilöitä, joiden mielestä ne ovat periaatteessa väärin. Tilanne on hämmentävä. Se on kuin olisi olemassa uskonnon vaikutusta vastustava puolue, jonka virallinen kanta olisi että kirkon jumala on kyllä olemassa, mutta kirkon valtaa tulisi heikentää. Miksi jumala sellaista haluaisi?
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Kapitalismin kriisistä
Heikki Typön US-blogiin
Muutama perusasia. Vaikka Marxin kapitalisminkritiikissä on paljon asiaa, ratkaisupuoli on väärin perustettu. Varallisuuteen tms. perustuva luokkajako ei sovi yhteiskunnallisen, suurempaan tasa-arvoon pyrkivän uudistuksen välineeksi. Luokkajakoon turvautumalla kun ei päästä niiden poistamiseen, vain uusien syntymiseen, kuten niin teoria kuin käytäntökin todistavat.
Kun miespolvia sitten meillä ja muualla valta oli säätyvaltiopäivillä, luokkajakoon perustuva vallankumous olisi merkinnyt meillä - ja Ranskassa alkuun merkitsikin, kuten Venäjällä myöhemmin ja kauemmin - kolmannen säädyn ylivaltaa. Se on kuitenkin aivan eri asia kuin aito demokratia. Toisin sanoen, on aivan eri asia kannattaa parannusta työväenluokan asemaan kuin kannattaa demokratiaa. Demokratiaa saattaa kannattaa niin köyhä kuin rikas, samoin sitä saattaa vastustaa niin köyhä kuin rikas.
Siinä talouselämän uudistamisessa, johon tähtään ja josta kirjoitan, on kyse vastaavasta asiasta, taloudellisen vallan demokratisoinnista eli niiden kaupan sääntöjen uudistamisesta, joilla tuottajat valitaan. Kun poliittisen demokratian perusta on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, niin taloudellisen demokratian perusta on yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.
Toinen asia on, että Marxin tapa käsitellä ja laskea lisäarvoa on hedelmätön ja johtaa onnettomiin sekoiluihin. Työnantajan saama lisäarvo on yksinkertaisesti työntekijän työn myyntihinnan ja ostohinnan erotus. Tämä on tietysti laaja käsite sisältäen kaiken kaupanteon.
Kyse on siitä, mitä lisäarvolle olisi tehtävä.
Marxilainen vastaus on sen mittaaminen kokonaisuudessaan yhteiskunnalle. Se vaatii kuitenkin byrokraattisen valtaelimen, joka ei ole mahdollinen aidossa yksilönvapauksia puolustavassa demokratiassa.
Sosialidemokraattinen vastaus tähän on verotus, jolla otetaan kaikista lisäarvoista osa yhteiseen kulutukseen. Tälle on jokaisessa yhteiskunnassa tarvetta, missä enemmän missä vähemmän.
Kapitalistinen vastaus on kilpailu. Kun työnantajat joutuvat kilpailemaan työntekijöistä ja asiakkaista, kilpailu rajoittaa voitot eli lisäarvot yhteisön taloudelle edullisen kokoisiksi. Nyt on kuitenkin käymässä selväksi, että tässä Marx oli oikeassa. Voitot kasvavat yhteiselle hyvinvoinnille liiallisiksi.
Minun vastaukseni liikakasvuun on se, että kilpailun säännöt ovat liiaksi kasvua suosivia, mikä on sama asia kuin lisäarvoa suosivia, sillä lisäarvon on ajateltu ohjautuvan tuotannon kasvattamiseen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt vaan se on ohjautunut, ostovoiman suhteellisesti heiketessä, pääomamarkkinoille ja lainojen ylituotannoksi. Vaikka kilpailu tuottajien välillä on tasapuolista, se ei ole sitä tuottajien ja kuluttajien välillä. Tilanne on vastaava kuin säätyvallan aikaan. Vaikka kilpailu säätyjen sisällä oli tasapuolista, se ei ollut sitä niiden välillä. Ratkaisu oli säätyjen erioikeuksista luopuminen. Taloudessa se merkitsee toisaalta kuluttajien ja tuottajien tasavertaisuutta lain edessä; luopumista taloussäädylle eli tuotannon omistajille annetuista erioikeuksista kuten osakeyhtiöjärjestelmästä sekä patentti- ja tekijänoikeuksista. Toisaalta se merkitsee taloudellisen toimijan asemasta riippumatonta yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta; tuotannon demokratiaa eli sitä, että tuotanto ohjautuu aidosti kuluttajien toiveiden mukaan.
Muutama perusasia. Vaikka Marxin kapitalisminkritiikissä on paljon asiaa, ratkaisupuoli on väärin perustettu. Varallisuuteen tms. perustuva luokkajako ei sovi yhteiskunnallisen, suurempaan tasa-arvoon pyrkivän uudistuksen välineeksi. Luokkajakoon turvautumalla kun ei päästä niiden poistamiseen, vain uusien syntymiseen, kuten niin teoria kuin käytäntökin todistavat.
Kun miespolvia sitten meillä ja muualla valta oli säätyvaltiopäivillä, luokkajakoon perustuva vallankumous olisi merkinnyt meillä - ja Ranskassa alkuun merkitsikin, kuten Venäjällä myöhemmin ja kauemmin - kolmannen säädyn ylivaltaa. Se on kuitenkin aivan eri asia kuin aito demokratia. Toisin sanoen, on aivan eri asia kannattaa parannusta työväenluokan asemaan kuin kannattaa demokratiaa. Demokratiaa saattaa kannattaa niin köyhä kuin rikas, samoin sitä saattaa vastustaa niin köyhä kuin rikas.
Siinä talouselämän uudistamisessa, johon tähtään ja josta kirjoitan, on kyse vastaavasta asiasta, taloudellisen vallan demokratisoinnista eli niiden kaupan sääntöjen uudistamisesta, joilla tuottajat valitaan. Kun poliittisen demokratian perusta on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, niin taloudellisen demokratian perusta on yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus.
Toinen asia on, että Marxin tapa käsitellä ja laskea lisäarvoa on hedelmätön ja johtaa onnettomiin sekoiluihin. Työnantajan saama lisäarvo on yksinkertaisesti työntekijän työn myyntihinnan ja ostohinnan erotus. Tämä on tietysti laaja käsite sisältäen kaiken kaupanteon.
Kyse on siitä, mitä lisäarvolle olisi tehtävä.
Marxilainen vastaus on sen mittaaminen kokonaisuudessaan yhteiskunnalle. Se vaatii kuitenkin byrokraattisen valtaelimen, joka ei ole mahdollinen aidossa yksilönvapauksia puolustavassa demokratiassa.
Sosialidemokraattinen vastaus tähän on verotus, jolla otetaan kaikista lisäarvoista osa yhteiseen kulutukseen. Tälle on jokaisessa yhteiskunnassa tarvetta, missä enemmän missä vähemmän.
Kapitalistinen vastaus on kilpailu. Kun työnantajat joutuvat kilpailemaan työntekijöistä ja asiakkaista, kilpailu rajoittaa voitot eli lisäarvot yhteisön taloudelle edullisen kokoisiksi. Nyt on kuitenkin käymässä selväksi, että tässä Marx oli oikeassa. Voitot kasvavat yhteiselle hyvinvoinnille liiallisiksi.
Minun vastaukseni liikakasvuun on se, että kilpailun säännöt ovat liiaksi kasvua suosivia, mikä on sama asia kuin lisäarvoa suosivia, sillä lisäarvon on ajateltu ohjautuvan tuotannon kasvattamiseen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt vaan se on ohjautunut, ostovoiman suhteellisesti heiketessä, pääomamarkkinoille ja lainojen ylituotannoksi. Vaikka kilpailu tuottajien välillä on tasapuolista, se ei ole sitä tuottajien ja kuluttajien välillä. Tilanne on vastaava kuin säätyvallan aikaan. Vaikka kilpailu säätyjen sisällä oli tasapuolista, se ei ollut sitä niiden välillä. Ratkaisu oli säätyjen erioikeuksista luopuminen. Taloudessa se merkitsee toisaalta kuluttajien ja tuottajien tasavertaisuutta lain edessä; luopumista taloussäädylle eli tuotannon omistajille annetuista erioikeuksista kuten osakeyhtiöjärjestelmästä sekä patentti- ja tekijänoikeuksista. Toisaalta se merkitsee taloudellisen toimijan asemasta riippumatonta yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta; tuotannon demokratiaa eli sitä, että tuotanto ohjautuu aidosti kuluttajien toiveiden mukaan.
torstai 24. toukokuuta 2012
Hyvitysmaksuista II
Soininvaaran blogiin
Periaatteita tässä on vain kaksi. Toisen mukaan kaupalliset tekijänoikeudet ovat oikein ja vastaavat fyysisen kohteen omistusoikeutta. Toisen mukaan tekijänoikeudet ovat väärin, koska informaatio ei ole fyysisen kohteen tavalla omistettavissa. Jos pitää tekijänoikeuksia oikeina, niillä ei tietenkään voi olla mitään aikarajaa niin kuin ei fyysisen kohteen omistamisellakaan. Jos joku omistaa talon, omistusoikeus siihen pysyy niin kauan kuin talokin.
Toisin sanoen, jos tekijänoikeus on oikein, on loogista pyrkiä tekemään se ikuiseksi, jolloin se vastaa logiikaltaan tavallista omistusoikeutta. Suoja-aikojen kasvu johtuu yhtä paljon tästä logiikasta kuin tekijänoikeuksien haltijoiden ahneudesta. Periaatteellinen vastapuoli tälle on väite, että tekijänoikeudet perustuvat virheelliseen filosofiaan. Tieto ei ole omistettava asia. Tekijänoikeudessa kyse ei ole tekijöistä eikä oikeuksista. Se on taloudellinen kysymys, jonka perustelutkin ovat taloudellisia - tosin avustettuna epämääräisellä "emmehän halua olla kulttuuria vastaan".
Usean täällä kirjoittaneen mielipide, jonka mukaan tekijänoikeuksien tulisi olla ajallisesti rajatumpia ja hyvitysmaksujen pitäisi kohdistua nykyistä paremmin, kuvaa sinänsä toivottavan käytännön kompromissin. Silti, niin kauan kuin enemmistö äänestäjistä ja poliitikoista meillä ja suuressa maailmassa pitää tekijänoikeuksia periaatteessa oikeina, niiden ala ja vaikutus tulee pikemminkin laajenemaan kuin supistumaan, koska jos joku asia on periaatteessa oikein, miksi sitä pyrittäisiin heikentämään?
OP: Vastustan tekijänoikeuden täysimittaista romuttamista, koska sen aiheuttama tuho olisi monien alojen “tekijöille” katastrofi. Toisaalta on ilmeistä, että tekijänoikeuksien soveltamisessa on menty liian pitkälle, jopa naurettavuuksiin. Tekijänoikeuksien käytännön soveltamista ja siihen liityviä lakeja on aivan varmasti myös mahdollista muuttaa muuhunkin kuin tiukempaan suuntaan.Tämä on suosittu mielipide tälläkin blogilla. Siinä on vain yksi mutta. Varsinainen mielipiteiden taistelu käydään periaatteellisella tasolla, ei kompromissien kesken. Kompromissi on se, johon käytännössä päädytään, mutta joka ei ole kenenkään periaatteen mukainen.
Periaatteita tässä on vain kaksi. Toisen mukaan kaupalliset tekijänoikeudet ovat oikein ja vastaavat fyysisen kohteen omistusoikeutta. Toisen mukaan tekijänoikeudet ovat väärin, koska informaatio ei ole fyysisen kohteen tavalla omistettavissa. Jos pitää tekijänoikeuksia oikeina, niillä ei tietenkään voi olla mitään aikarajaa niin kuin ei fyysisen kohteen omistamisellakaan. Jos joku omistaa talon, omistusoikeus siihen pysyy niin kauan kuin talokin.
Toisin sanoen, jos tekijänoikeus on oikein, on loogista pyrkiä tekemään se ikuiseksi, jolloin se vastaa logiikaltaan tavallista omistusoikeutta. Suoja-aikojen kasvu johtuu yhtä paljon tästä logiikasta kuin tekijänoikeuksien haltijoiden ahneudesta. Periaatteellinen vastapuoli tälle on väite, että tekijänoikeudet perustuvat virheelliseen filosofiaan. Tieto ei ole omistettava asia. Tekijänoikeudessa kyse ei ole tekijöistä eikä oikeuksista. Se on taloudellinen kysymys, jonka perustelutkin ovat taloudellisia - tosin avustettuna epämääräisellä "emmehän halua olla kulttuuria vastaan".
Usean täällä kirjoittaneen mielipide, jonka mukaan tekijänoikeuksien tulisi olla ajallisesti rajatumpia ja hyvitysmaksujen pitäisi kohdistua nykyistä paremmin, kuvaa sinänsä toivottavan käytännön kompromissin. Silti, niin kauan kuin enemmistö äänestäjistä ja poliitikoista meillä ja suuressa maailmassa pitää tekijänoikeuksia periaatteessa oikeina, niiden ala ja vaikutus tulee pikemminkin laajenemaan kuin supistumaan, koska jos joku asia on periaatteessa oikein, miksi sitä pyrittäisiin heikentämään?
lauantai 19. toukokuuta 2012
Hyvitysmaksuista
Soininvaaran blogiin
Ulkoisen insentiivin vaatimus on enemmänkin osoitus siitä, ettei mitään tärkeää sanottavaa tai laulettavaa ole, mutta silti pitäisi rahaa saada. Jos ja kun laatu ei riitä markkinaehtoiseen kaupankäyntiin, on pidettävä kiinni tekijänoikeuksien suomasta monopolista. Ja jos sekään ei riitä, on käytettävä vielä omituisemmin perusteltua “hyvitysmaksua".
Esitystäni voidaan tietysti kritisoida siitä, että se poikkeaa liiaksi nykyisysteemistä, ei anna toimeentuloa kaikille taiteilijoille, tuhoaa yrittäjien ja byrokraattien työpaikkoja tms. Mutta sitä ei voida kritisoida siitä, etteikö se esitä tapaa, jolla taiteilija voi saada markkinaehtoisen korvauksen työstään.
Mikko Kiviranta: Tässä tarvittais joku kolmas tie joka mahdollistaa ulkoishyödyt mutta säilyttää luomisen insentiivit …Mistä ihmeestä näitä vaatimuksia luomisen insentiiveistä aina tulee, kun joku ehdottaa tekijänoikeuksien tai patenttien heikentämistä? Tyypit, jotka laativat tunteja ja päiviä kirjoituksia eri blogeihin, valittavat tosissaan ettei kukaan tee mitään muille tarkoitettua ellei saa siitä rahaa. Aikuinenhan on luonnostaan luova niin kuin lapsi on leikkivä. Jos joku on oikein hyvä uuden tekemisessä, rautakangellakaan häntä ei saada irti työstään.
Ulkoisen insentiivin vaatimus on enemmänkin osoitus siitä, ettei mitään tärkeää sanottavaa tai laulettavaa ole, mutta silti pitäisi rahaa saada. Jos ja kun laatu ei riitä markkinaehtoiseen kaupankäyntiin, on pidettävä kiinni tekijänoikeuksien suomasta monopolista. Ja jos sekään ei riitä, on käytettävä vielä omituisemmin perusteltua “hyvitysmaksua".
OP: ainoa tapa millä voisin nähdä sen hyväksyttävän yleisesti on, että jotkut perustavat kuvatunlaisia palveluita ja ihmiset alkavat niitä laajalti käyttää. Mikäänhän ei kai estä kokeilemasta, vai toimiiko joku jo tuolla ansaintalogiikalla?Ehkä tämäntyyppisiä ratkaisuja on käytössä, en tiedä, mutta sellaisten kilpailuasema tekijänoikeuksien monopolivoimaa vastaan on heikko. Se johtuu pääasiassa siitä, että yksinoikeudet antavat alustan mainostamiselle, mikä on tehokkain menetelmä taiteen houkuttelevuuden kohdentamiseksi ja kasvattamiseksi. Kun yritys omistaa yksinoikeudet teokseen, mainonta on tehokasta; ilman yksinoikeuksia se on lähes kannattamatonta, koska sen hyödyt jakautuvat muillekin. Siten kuvaamani kaltaiset sivustot joutuvat nykytaloudelle niin tärkeän julkisuuspelin ulkopuolelle.
Saara: Jos ja kun musiikkia ei ole mahdollista myydä kertaluonteisella kokonaiskorvauksellaMistä tämä väite on peräisin? Juuri muutama viesti sitten esitin yhden klikkauksen päässä menetelmän, jolla kaikkea biteiksi saatettavaa voidaan myydä markkinaehtoisesti ilman yksinoikeuksia ja nimenomaan kertaluontoisella kokonaiskorvauksella.
Esitystäni voidaan tietysti kritisoida siitä, että se poikkeaa liiaksi nykyisysteemistä, ei anna toimeentuloa kaikille taiteilijoille, tuhoaa yrittäjien ja byrokraattien työpaikkoja tms. Mutta sitä ei voida kritisoida siitä, etteikö se esitä tapaa, jolla taiteilija voi saada markkinaehtoisen korvauksen työstään.
perjantai 18. toukokuuta 2012
Perusteet
Kemppisen blogiin
Ei ehkä ole kenenkään tarkoitus, mutta teoksen [Immateriaalioikeuden perusteet] hinta 79 euroa viittaa siihen, että sen viisaus halutaan pitää lakimiespiirien sisällä. Mitäs tavallinen kansa tällaisella tiedolla tekisi; alkaisi vaan kysellä turhia.
Joitakin kysymyksiä voidaan tosin esittää jo Kemppisen esittelyn perusteella. Kun kyseisessä kirjassa pidetään tärkeänä kysymystä ”Mihin yritys tarvitsee immateriaalioikeuksia?” niin tavallista kansalaista saattaisi kiinnostaa kysymys ”mihin maailma tarvitsee immateriaalioikeuksia?” Koska näidenkin sisältämät yksinoikeudet kasvattavat rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, kysymys voidaan esittää myös muodossa ”mihin maailma tarvitsee rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä?”
Se selviää seuraavasta lainauksesta: ”Immateriaalioikeuksilla ei ole itseisarvoa, vaan niiden arvo määräytyy sen mukaan, miten niitä pystytään hyödyntämään siten, että ne lisäävät liiketoiminnasta saatavaa tuottoa”. Niinpä tietysti, immateriaalioikeuksien todellisena ja perimmäisenä tarkoituksena on liikevoiton maksimointi. Se on tietysti myös rikkaiden ja köyhien välisen kuilun ”tarkoitus”. Eivät paulsonit, buffettit, kampradit ja abramovichit omaksi huvikseen rikastu – no jotkut vähän – vaan kasvattaakseen yritystensä liikevoittoja. Yrityksillä täytyy mennä hyvin, jotta ne pystyisivät työllistämään ihmisiä. Siksi myös köyhiä tarvitaan. Sillä mitenkäs sitten suu pantaisiin, jos kaikki vaurastuisivat eikä kukaan viitsisi enää tehdä hanttitöitä ja kasvattaa liikevoittoja. Ei huolta. Paremman väen ansioksi ja onneksi kohta taas Euroopassakin köyhiä riittää.
Kiintoisa on myös tämä kilpailulainsäädäntö. Vanhemmassa vuoden 1992 lain ensimmäisessä pykälässä sanotaan: ”Tätä lakia sovellettaessa on erityisesti otettava huomioon kuluttajien etu ja elinkeinotoiminnan harjoittamisen vapauden turvaaminen perusteettomilta esteiltä ja rajoituksilta.” Uudessa laissa vastaava kohta kuuluu: ”Tätä lakia sovellettaessa on erityisesti otettava huomioon markkinoiden toimintaedellytysten ja elinkeinon harjoittamisen vapauden suojaaminen niin, että myös asiakkaat ja kuluttajat hyötyvät kilpailusta.” Huomaatteko eron? Vanhassa laissa on mainittu ensin kuluttajien etu ja sitten elinkeinotoiminnan etu. Uudessa laissa on ensin markkinoiden etu ja sitten ”myös” kuluttajien hyöty.
Näinkin pienellä asialla on merkitystä silloin, kun laki on muuten tulkinnanvarainen. Niin kuin kyseinen laki mitä suurimmassa määrin on.
Ei ehkä ole kenenkään tarkoitus, mutta teoksen [Immateriaalioikeuden perusteet] hinta 79 euroa viittaa siihen, että sen viisaus halutaan pitää lakimiespiirien sisällä. Mitäs tavallinen kansa tällaisella tiedolla tekisi; alkaisi vaan kysellä turhia.
Joitakin kysymyksiä voidaan tosin esittää jo Kemppisen esittelyn perusteella. Kun kyseisessä kirjassa pidetään tärkeänä kysymystä ”Mihin yritys tarvitsee immateriaalioikeuksia?” niin tavallista kansalaista saattaisi kiinnostaa kysymys ”mihin maailma tarvitsee immateriaalioikeuksia?” Koska näidenkin sisältämät yksinoikeudet kasvattavat rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, kysymys voidaan esittää myös muodossa ”mihin maailma tarvitsee rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä?”
Se selviää seuraavasta lainauksesta: ”Immateriaalioikeuksilla ei ole itseisarvoa, vaan niiden arvo määräytyy sen mukaan, miten niitä pystytään hyödyntämään siten, että ne lisäävät liiketoiminnasta saatavaa tuottoa”. Niinpä tietysti, immateriaalioikeuksien todellisena ja perimmäisenä tarkoituksena on liikevoiton maksimointi. Se on tietysti myös rikkaiden ja köyhien välisen kuilun ”tarkoitus”. Eivät paulsonit, buffettit, kampradit ja abramovichit omaksi huvikseen rikastu – no jotkut vähän – vaan kasvattaakseen yritystensä liikevoittoja. Yrityksillä täytyy mennä hyvin, jotta ne pystyisivät työllistämään ihmisiä. Siksi myös köyhiä tarvitaan. Sillä mitenkäs sitten suu pantaisiin, jos kaikki vaurastuisivat eikä kukaan viitsisi enää tehdä hanttitöitä ja kasvattaa liikevoittoja. Ei huolta. Paremman väen ansioksi ja onneksi kohta taas Euroopassakin köyhiä riittää.
Kiintoisa on myös tämä kilpailulainsäädäntö. Vanhemmassa vuoden 1992 lain ensimmäisessä pykälässä sanotaan: ”Tätä lakia sovellettaessa on erityisesti otettava huomioon kuluttajien etu ja elinkeinotoiminnan harjoittamisen vapauden turvaaminen perusteettomilta esteiltä ja rajoituksilta.” Uudessa laissa vastaava kohta kuuluu: ”Tätä lakia sovellettaessa on erityisesti otettava huomioon markkinoiden toimintaedellytysten ja elinkeinon harjoittamisen vapauden suojaaminen niin, että myös asiakkaat ja kuluttajat hyötyvät kilpailusta.” Huomaatteko eron? Vanhassa laissa on mainittu ensin kuluttajien etu ja sitten elinkeinotoiminnan etu. Uudessa laissa on ensin markkinoiden etu ja sitten ”myös” kuluttajien hyöty.
Näinkin pienellä asialla on merkitystä silloin, kun laki on muuten tulkinnanvarainen. Niin kuin kyseinen laki mitä suurimmassa määrin on.
tiistai 15. toukokuuta 2012
Kapitalismi
Mikael Jungnerin US-blogiin
Keskustelu ei etene pätkääkään niin kauan kuin sosialismi, tai mikä tahansa sekatalous, ymmärretään kapitalismin ainoaksi vastapariksi tai vaihtoehdoksi. Jokaiselle pitäisi olla jo selvää, että sosialistinen, poliittisesti valittujen johtajien ohjaama talous häviää kapitalistiselle, rahalla valittujen johtajien ohjaamalle taloudelle.
Kapitalismin, samoin kuin sosialismin, ainoa teoreettinen ja todellinen vaihtoehto on markkinatalous. Markkinatalous on kapitalismia kehittyneempi talousjärjestelmä aivan samalla tavalla ja samasta syystä kuin kapitalismi on sosialismia kehittyneempi. Se on näitä demokraattisempi eli alhaalta ohjautuvampi.
Markkinatalous eroaa kapitalismista kolmessa tärkeässä kohdassa.
1) Markkinataloudessa vapaudet ja vastuut ovat yksilöllisiä, henkilökohtaisia. Niistä ei voida vapautua johonkin joukkoon, puolueeseen tai yritykseen kuulumalla. Siksi markkinataloudessa ei ole osakeyhtiöitä, joiden omistajat vastaavat yritystensä veloista vain niihin sijoittamillaan summilla. Kukin vastaa omistamansa yrityksen veloista täysimääräisesti ja siinä suhteessa kuin yritystä omistaa. Mahdolliset konkurssit ovat henkilökohtaisia. Yritykset ja valtiovallat eivät mene konkurssiin, jotta ulkopuoliset eivät joutuisi kärsimään.
2) Markkinataloudessa kaikki markkinatiedot ovat julkisia. Jotta talous ohjautuisi kaikkien kuluttajien tarpeiden ohjaamana, jokaisella ostajalla tulee olla yhtäläinen pääsy niihin tietoihin, joita kukin tarvitsee tehdäkseen mieleisensä valinnan. Tiedot myyjistä, tuotteista ja hinnoista ovat julkisia. Siten markkinataloudessa ei ole myöskään pankkisalaisuutta, jonka suojassa pahimmat kapitalismin rikkaruohot pääsevät kasvamaan.
3) Markkinataloudessa ei ole mitään etu- eikä yksinoikeuksia, ei valtiovallan luomia eikä myöskään yritysten toisilleen antamia. Siten markkinataloudessa ei ole patentteja eikä tekijänoikeuksia. Nämä kuuluvat kasvuhakuiseen, eroja kasvattavaan - ja siihen hukkuvaan - kapitalistis-sosialistiseen ideologiaan. Markkinatalous ei perustu mihinkään yhteiseen ideologiaan, ei kasvuideologiaankaan, vaan yksityisiin, vapaisiin valintoihin. Kasvua syntyy, mutta vain siinä määrin ja niillä ehdoilla, kuin ostajien vapaat valinnat siihen johtavat.
Keskustelu ei etene pätkääkään niin kauan kuin sosialismi, tai mikä tahansa sekatalous, ymmärretään kapitalismin ainoaksi vastapariksi tai vaihtoehdoksi. Jokaiselle pitäisi olla jo selvää, että sosialistinen, poliittisesti valittujen johtajien ohjaama talous häviää kapitalistiselle, rahalla valittujen johtajien ohjaamalle taloudelle.
Kapitalismin, samoin kuin sosialismin, ainoa teoreettinen ja todellinen vaihtoehto on markkinatalous. Markkinatalous on kapitalismia kehittyneempi talousjärjestelmä aivan samalla tavalla ja samasta syystä kuin kapitalismi on sosialismia kehittyneempi. Se on näitä demokraattisempi eli alhaalta ohjautuvampi.
Markkinatalous eroaa kapitalismista kolmessa tärkeässä kohdassa.
1) Markkinataloudessa vapaudet ja vastuut ovat yksilöllisiä, henkilökohtaisia. Niistä ei voida vapautua johonkin joukkoon, puolueeseen tai yritykseen kuulumalla. Siksi markkinataloudessa ei ole osakeyhtiöitä, joiden omistajat vastaavat yritystensä veloista vain niihin sijoittamillaan summilla. Kukin vastaa omistamansa yrityksen veloista täysimääräisesti ja siinä suhteessa kuin yritystä omistaa. Mahdolliset konkurssit ovat henkilökohtaisia. Yritykset ja valtiovallat eivät mene konkurssiin, jotta ulkopuoliset eivät joutuisi kärsimään.
2) Markkinataloudessa kaikki markkinatiedot ovat julkisia. Jotta talous ohjautuisi kaikkien kuluttajien tarpeiden ohjaamana, jokaisella ostajalla tulee olla yhtäläinen pääsy niihin tietoihin, joita kukin tarvitsee tehdäkseen mieleisensä valinnan. Tiedot myyjistä, tuotteista ja hinnoista ovat julkisia. Siten markkinataloudessa ei ole myöskään pankkisalaisuutta, jonka suojassa pahimmat kapitalismin rikkaruohot pääsevät kasvamaan.
3) Markkinataloudessa ei ole mitään etu- eikä yksinoikeuksia, ei valtiovallan luomia eikä myöskään yritysten toisilleen antamia. Siten markkinataloudessa ei ole patentteja eikä tekijänoikeuksia. Nämä kuuluvat kasvuhakuiseen, eroja kasvattavaan - ja siihen hukkuvaan - kapitalistis-sosialistiseen ideologiaan. Markkinatalous ei perustu mihinkään yhteiseen ideologiaan, ei kasvuideologiaankaan, vaan yksityisiin, vapaisiin valintoihin. Kasvua syntyy, mutta vain siinä määrin ja niillä ehdoilla, kuin ostajien vapaat valinnat siihen johtavat.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Vastauksia epäilijälle
Akateeminen talous blogiin
”Eikö sinun markkinatalousmaailmassasi saa kerätä varallisuutta”
Noin kummalliseen kysymykseen mikään kirjoittamastani ei anna aihetta. Totta kai jokainen saa rikastua, mutta markkinoiden ehdolla.
”Ei minusta taloustieteessä ole mitään ideologiaa tai kasvunormatiivisuutta.”
Olet oikeassa siinä, että periaatteessa tiede on aina neutraalia. Sen kehittymistä kuitenkin ohjaavat yhteiskunnan tarpeet. Nykyisin kovassa huudossa on kannustintaloustiede, jonka tarkoituksena on talouskasvuun kannustaminen. Osaksi tämä johtuu yhteiskunnan omaksumasta kasvuideologiasta, uskosta jonka mukaan yleinen talouskasvu on ihmiskunnalle hyväksi, osaksi se johtuu erityisestä, kilpailun aikaansaamasta tarpeesta kasvuun; jollei yhteisön talous kasva muiden mukana, muut syövät sen. Jälkimmäinen ehto koskee myös niitä, jotka eivät itse usko kasvuideologiaan.
Kaikkiaan tämä johtaa siihen, että kasvusta kilpailevat osapuolet tilaavat tutkijoilta yhä ”tehokkaampia” menetelmiä talouskasvun aikaansaamiseksi. Lainausmerkit johtuvat siitä, että lyhyen tähtäimen kilpailulliset edut ovat pitkällä tähtäyksellä yhteiseksi haitaksi. Periaate on sama kuin sodankäynnissä. Kun kumpikin osapuoli pyrkii yhä tehokkaammin voittoon, lopputuloksena on yhteinen kaaos ja hävitys.
Nykyiset suuryritykset ja rahoituslaitokset ovat pitkälti kasvutaloustieteen aikaansaannoksia. Nyt on kuitenkin käymässä ilmi että rahan kasvupyrkimykset ovat johtaneet aivan liian ”tehokkaaseen” lainojen luomiseen ja koko nykyinen raharakennelma uhkaa sortua.
Markkinaideologian mukaan katsotaan, että jokainen haluaa aivan omasta tahdostaan parantaa elintasoaan sekä tuottajana että kuluttajana. Siihen ei tarvita erityisiä yhteiskunnan asettamia kannusteita; vapaa osallistuminen markkinoille riittää.
”Miten asioita sitten vertaillaan, jos mittatikkuna ei ole raha?”
Kysehän oli oikeudenmukaisuudesta ja siihen esitin mittatikuksi sen, miten tasa-arvoisesti alhaalta päin voidaan vaikuttaa asioihin. Esimerkiksi: sen perusteella demokratia on oikeudenmukaisempi yhteiskunta kuin diktatuuri. Miten sinä mittaisit rahalla tällaisia asioita?
”Eikös tämä [yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus] ollut Neuvostoliitossa, ja se johti siihen että shampanjat loppuivat mutta kaalinpäät jäivät tiskille.”
Ei ollut Neuvostoliitossa yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta. Siellä koko valmistusketjun kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan oli keskusjohtoista. Vain vähittäiskauppa oli vapaata kaikille, tosin ei sekään kokonaan. Parempia asiakkaita varten oli erikoiskaupat, joista ei samppanja loppunut.
Tässä suhteessa kapitalismi muistuttaa sosialismia, sillä myös siinä kuluttajien ostovapaus koskee vain vähittäiskauppaa. Kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan perustuu kahdenvälisiin salaisiin sopimuksiin ja on kuluttajan kontrollin ulottumattomissa.
”Eikä sitten [ilman patentteja] ole myöskään uusia keksintöjä, kun muut pöllivät ne heti. Ei ole motiivia kehittää mitään.”
Täytyy olla kovin altis kapitalistiselle propagandalle ken tällaiseen uskoo. Tämä on itse asiassa läheistä sukua sosialistiselle propagandalle, jonka mukaan kukaan ei osaa tehdä mitään, ellei häntä siihen ylhäältä ohjata.
Onnetonta tällaisessa propagandassa on se, että ihmiset alkavat tosissaan uskoa siihen ja muuttavat käyttäytymistään. Sinänsä aloitteellisista ja uutta luovista hengistä kehittyy vähitellen alamaisia, jotka odottavat ohjeita ylhäältä tai eivät viitsi tehdä mitään ilman suuren palkinnon odotusta.
”Eikö sinun markkinatalousmaailmassasi saa kerätä varallisuutta”
Noin kummalliseen kysymykseen mikään kirjoittamastani ei anna aihetta. Totta kai jokainen saa rikastua, mutta markkinoiden ehdolla.
”Ei minusta taloustieteessä ole mitään ideologiaa tai kasvunormatiivisuutta.”
Olet oikeassa siinä, että periaatteessa tiede on aina neutraalia. Sen kehittymistä kuitenkin ohjaavat yhteiskunnan tarpeet. Nykyisin kovassa huudossa on kannustintaloustiede, jonka tarkoituksena on talouskasvuun kannustaminen. Osaksi tämä johtuu yhteiskunnan omaksumasta kasvuideologiasta, uskosta jonka mukaan yleinen talouskasvu on ihmiskunnalle hyväksi, osaksi se johtuu erityisestä, kilpailun aikaansaamasta tarpeesta kasvuun; jollei yhteisön talous kasva muiden mukana, muut syövät sen. Jälkimmäinen ehto koskee myös niitä, jotka eivät itse usko kasvuideologiaan.
Kaikkiaan tämä johtaa siihen, että kasvusta kilpailevat osapuolet tilaavat tutkijoilta yhä ”tehokkaampia” menetelmiä talouskasvun aikaansaamiseksi. Lainausmerkit johtuvat siitä, että lyhyen tähtäimen kilpailulliset edut ovat pitkällä tähtäyksellä yhteiseksi haitaksi. Periaate on sama kuin sodankäynnissä. Kun kumpikin osapuoli pyrkii yhä tehokkaammin voittoon, lopputuloksena on yhteinen kaaos ja hävitys.
Nykyiset suuryritykset ja rahoituslaitokset ovat pitkälti kasvutaloustieteen aikaansaannoksia. Nyt on kuitenkin käymässä ilmi että rahan kasvupyrkimykset ovat johtaneet aivan liian ”tehokkaaseen” lainojen luomiseen ja koko nykyinen raharakennelma uhkaa sortua.
Markkinaideologian mukaan katsotaan, että jokainen haluaa aivan omasta tahdostaan parantaa elintasoaan sekä tuottajana että kuluttajana. Siihen ei tarvita erityisiä yhteiskunnan asettamia kannusteita; vapaa osallistuminen markkinoille riittää.
”Miten asioita sitten vertaillaan, jos mittatikkuna ei ole raha?”
Kysehän oli oikeudenmukaisuudesta ja siihen esitin mittatikuksi sen, miten tasa-arvoisesti alhaalta päin voidaan vaikuttaa asioihin. Esimerkiksi: sen perusteella demokratia on oikeudenmukaisempi yhteiskunta kuin diktatuuri. Miten sinä mittaisit rahalla tällaisia asioita?
”Eikös tämä [yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus] ollut Neuvostoliitossa, ja se johti siihen että shampanjat loppuivat mutta kaalinpäät jäivät tiskille.”
Ei ollut Neuvostoliitossa yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta. Siellä koko valmistusketjun kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan oli keskusjohtoista. Vain vähittäiskauppa oli vapaata kaikille, tosin ei sekään kokonaan. Parempia asiakkaita varten oli erikoiskaupat, joista ei samppanja loppunut.
Tässä suhteessa kapitalismi muistuttaa sosialismia, sillä myös siinä kuluttajien ostovapaus koskee vain vähittäiskauppaa. Kaupankäynti perustuotannosta jatkojalostukseen, tuotantoon, kuljetukseen ja kauppaan perustuu kahdenvälisiin salaisiin sopimuksiin ja on kuluttajan kontrollin ulottumattomissa.
”Eikä sitten [ilman patentteja] ole myöskään uusia keksintöjä, kun muut pöllivät ne heti. Ei ole motiivia kehittää mitään.”
Täytyy olla kovin altis kapitalistiselle propagandalle ken tällaiseen uskoo. Tämä on itse asiassa läheistä sukua sosialistiselle propagandalle, jonka mukaan kukaan ei osaa tehdä mitään, ellei häntä siihen ylhäältä ohjata.
Onnetonta tällaisessa propagandassa on se, että ihmiset alkavat tosissaan uskoa siihen ja muuttavat käyttäytymistään. Sinänsä aloitteellisista ja uutta luovista hengistä kehittyy vähitellen alamaisia, jotka odottavat ohjeita ylhäältä tai eivät viitsi tehdä mitään ilman suuren palkinnon odotusta.
maanantai 30. huhtikuuta 2012
Taloustiede - the dismal science
Akateeminen talous blogiin
On tavallaan ymmärrettävää, ettei Haaparanta sen enempää kuin akateemiset kollegansa ole juurikaan kommentoineet kirjoituksiani, joita akateemisen talouden blogille on elokuusta 2009 lähtien tullut kolmatta kymmentä. Kaikki kommenttini liittyvät tavalla tai toisella kapitalismin ja markkinatalouden eroon, eikä tämä aihe kuulu taloustieteen opintoihin. Kun ei ole auktoriteetteja joihin nojata, mitä sanoa?
Nykyiset taloustieteet tutkivat mitattavaa taloutta, tuotantoa, rahaa, kulutusta, köyhyyttä, kaikkea mitä kuvataan numeroilla, kaavoilla ja tilastoilla. Tarkoituksena on tuottaa tietoa, jolla jokin talouden toimija, valtiovalta tai yritys voi paremmin ohjata talouttaan haluamaansa suuntaan eli omaksi hyödykseen. Yhteensä näistä tiedoista kehittyy, kun kaikkien taloudelliset hyödyt pyritään huomioimaan, kasvuideologinen oppirakennelma. Kapitalistis-sosialististen talousoppien tarkoituksena on kasvattaa yhteistä taloutta, toki mahdollisimman vähillä haitoilla. Kun näillä opeilla toimitaan, taloudesta muodostuu tuotannollisten riippuvuussuhteiden rakenne, joka myös vaatii kasvua ja sortuu ilman sitä. Rawlsin, Senin, Fleurbaeyn, Nashin ym. sinänsä mielenkiintoiset moraalifilosofiset ja peliteoreettiset mallit eivät tätä asetelmaa muuta.
Markkinataloustieteessä – vaikka sellaista ei missään opeteta – tehtävänasettelu on aivan toinen. Siinä tutkitaan, miten parhaiten toteutuu se, että talous ohjautuu yksittäisten kuluttajien toiveiden ohjaamana, eikä suinkaan sitä, miten tuotanto saataisiin tehokkaammaksi. Resurssien alkujakautumisella ei ole merkitystä sen enempää kuin lopputulemallakaan. Mitään ei perustella numeroilla eli rahalla.
Kysymys on oikeudenmukaisuudesta. Kapitalismissa oikeudenmukaisuus on korvattu lupauksella suurista rahoista. Tai oikeastaan selitetty: kun oikeudenmukaisuus ymmärretään vapaana sopimusoikeutena, varakkaimmat tuottajat, joita tämä vapaus eniten hyödyttää, pystyvät kasvattamaan tehokkaasti tuotantoaan ja näin hyvinvointia riittää paremmin kaikille.
Aidossa ostajien tarpeiden ohjaamassa markkinataloudessa oikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan ole yhtäläinen vapaus tehdä sopimuksia vaan ostajien välinen tasa-arvo myyjiin nähden, yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus – aivan niin kuin demokratiassa oikeudenmukaisuutta on äänestäjien välinen tasa-arvo päättäjiin nähden, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, ei suinkaan yleinen sopimusvapaus, joka johtaa harvainvaltaan. Valinnanvapauden on tietysti koskettava erikseen jokaista kaupankäyntiä.
Nämä ehdot johtuvat suoraan kuluttajien ohjaaman markkinatalouden määritelmästä. Niiden vertaaminen nykyiseen käytäntöön ja sen säännöstöön johtaa helpompiin ja vaikeampiin kysymyksiin.
Helppoihin kuuluu kysymys markkinasalaisuuksista. Jotta jokaisella ostajalla olisi sama valitsemisen vapaus, jokaisella on myös oltava sama pääsy kohdetta koskeviin tietoihin; mitä on kaupan mihin hintaan ja kenellä. Markkinataloudessa kauppoja koskevat tiedot eivät selvästikään voi olla salaisia. Tämä on markkinatalouden ja kapitalismin yksi keskeinen ero. Sen vaikutukset ovat suurimmat siellä, missä kaupatkin ovat suurimmat eli rahoituksessa. Pankkisalaisuudella on sama merkitys kapitalismissa kuin sensuurilla on sosialismissa. Mitä vähemmän kansalaiset tietävät rahavallan toimista, sitä helpompi sen on järjestää asioita omaksi edukseen muiden kustannuksella.
Toinen teoreettisesti helppo kysymys koskee yksinoikeuksia. Kun ostamisen vapaus koskee erikseen jokaista kaupankäyntiä, tätä vapautta rajoittavia oikeuksia ei voi olla kaupan. Markkinataloudessa yritykset eivät saa myöntää yksinoikeuksia eikä muitakaan etuja tuotteidensa välittäjille ja ostajille. Tietysti myöskään valtiovallan myöntämät yksinoikeudet eivät kuulu markkinatalouteen. Tässä merkittävimmän eron markkinatalouden ja kapitalismin välillä muodostavat patentti- ja tekijänoikeudet. Näitä kasvuideologialla perusteltuja varallisuuden keskittämisvälineitä ei aidossa markkinataloudessa ole.
Vaikeampi kysymys koskee yrityksiä ja erityisesti osakeyhtiöitä. Yrityksethän ovat sisäisesti määräyssuhteisia, eivät suinkaan markkinaehtoisia yhteisöjä. Miten yritysten omistaminen, johtaminen ja työnteko olisi järjestettävä, jotta kokonaisuus olisi mahdollisimman markkinataloudellinen? Miten yritystenväliset omistussuhteet sopivat tähän? Entä osakeyhtiöiden rajoitettu vastuullisuus? Eikö se ole osakkeenomistajille etuoikeus, että konkurssin sattuessa heidän aiheuttamiaan velkoja tulee muiden maksettaviksi, vieläpä riippumatta siitä, kuinka paljon heillä itsellään on varallisuutta? Vastaisivatko henkilökohtaiset konkurssit paremmin markkinatalouden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia?
Entä miten valtiovaltojen välinen kauppa olisi mahdollisimman tasapuolista ja markkinataloudellista? Miten öljyvaroja ja muita maan antimia tulisi kaupata, jotta vapaiden markkinoiden ehdot täyttyisivät? Millä edellytyksillä veroparatiisit ovat markkinataloudellisia toimijoita? Entä sosialistiset valtiot?
Eivätpä ole taloustieteilijät näistä asioista paljon kirjoittaneet – tai jos ovat, eivät ole siitä suurelle yleisölle kertoneet. Vai onko nähty, että joku taloustieteen Nobelin tavoittelija olisi tullut ulos akateemisesta komerostaan ja sanonut, että oikeastaan pankkisalaisuus ei kuulu markkinatalouteen. Tai onko kukaan heistä saanut sanotuksi, että tekijänoikeudet ja patentit rajoittavat ostajien valinnanvapautta ja aiheuttavat heidän kannaltaan markkinahäiriöitä. Kun ylettömät rikkaudet keskittyvät muutamille harvoille ja velat tavallisille kansalaisille, onko kukaan taloustieteilijä esittänyt, että se saattaa johtua juuri näistä kapitalistisen talouden ominaisuuksista, jotka eivät noudata markkinaehtoja vaan kasvuideologian pakottavuutta?
Ei ehkä ole aivan väärin kutsua nykyistä taloustiedettä ”the dismal science”.
On tavallaan ymmärrettävää, ettei Haaparanta sen enempää kuin akateemiset kollegansa ole juurikaan kommentoineet kirjoituksiani, joita akateemisen talouden blogille on elokuusta 2009 lähtien tullut kolmatta kymmentä. Kaikki kommenttini liittyvät tavalla tai toisella kapitalismin ja markkinatalouden eroon, eikä tämä aihe kuulu taloustieteen opintoihin. Kun ei ole auktoriteetteja joihin nojata, mitä sanoa?
Nykyiset taloustieteet tutkivat mitattavaa taloutta, tuotantoa, rahaa, kulutusta, köyhyyttä, kaikkea mitä kuvataan numeroilla, kaavoilla ja tilastoilla. Tarkoituksena on tuottaa tietoa, jolla jokin talouden toimija, valtiovalta tai yritys voi paremmin ohjata talouttaan haluamaansa suuntaan eli omaksi hyödykseen. Yhteensä näistä tiedoista kehittyy, kun kaikkien taloudelliset hyödyt pyritään huomioimaan, kasvuideologinen oppirakennelma. Kapitalistis-sosialististen talousoppien tarkoituksena on kasvattaa yhteistä taloutta, toki mahdollisimman vähillä haitoilla. Kun näillä opeilla toimitaan, taloudesta muodostuu tuotannollisten riippuvuussuhteiden rakenne, joka myös vaatii kasvua ja sortuu ilman sitä. Rawlsin, Senin, Fleurbaeyn, Nashin ym. sinänsä mielenkiintoiset moraalifilosofiset ja peliteoreettiset mallit eivät tätä asetelmaa muuta.
Markkinataloustieteessä – vaikka sellaista ei missään opeteta – tehtävänasettelu on aivan toinen. Siinä tutkitaan, miten parhaiten toteutuu se, että talous ohjautuu yksittäisten kuluttajien toiveiden ohjaamana, eikä suinkaan sitä, miten tuotanto saataisiin tehokkaammaksi. Resurssien alkujakautumisella ei ole merkitystä sen enempää kuin lopputulemallakaan. Mitään ei perustella numeroilla eli rahalla.
Kysymys on oikeudenmukaisuudesta. Kapitalismissa oikeudenmukaisuus on korvattu lupauksella suurista rahoista. Tai oikeastaan selitetty: kun oikeudenmukaisuus ymmärretään vapaana sopimusoikeutena, varakkaimmat tuottajat, joita tämä vapaus eniten hyödyttää, pystyvät kasvattamaan tehokkaasti tuotantoaan ja näin hyvinvointia riittää paremmin kaikille.
Aidossa ostajien tarpeiden ohjaamassa markkinataloudessa oikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan ole yhtäläinen vapaus tehdä sopimuksia vaan ostajien välinen tasa-arvo myyjiin nähden, yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus – aivan niin kuin demokratiassa oikeudenmukaisuutta on äänestäjien välinen tasa-arvo päättäjiin nähden, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, ei suinkaan yleinen sopimusvapaus, joka johtaa harvainvaltaan. Valinnanvapauden on tietysti koskettava erikseen jokaista kaupankäyntiä.
Nämä ehdot johtuvat suoraan kuluttajien ohjaaman markkinatalouden määritelmästä. Niiden vertaaminen nykyiseen käytäntöön ja sen säännöstöön johtaa helpompiin ja vaikeampiin kysymyksiin.
Helppoihin kuuluu kysymys markkinasalaisuuksista. Jotta jokaisella ostajalla olisi sama valitsemisen vapaus, jokaisella on myös oltava sama pääsy kohdetta koskeviin tietoihin; mitä on kaupan mihin hintaan ja kenellä. Markkinataloudessa kauppoja koskevat tiedot eivät selvästikään voi olla salaisia. Tämä on markkinatalouden ja kapitalismin yksi keskeinen ero. Sen vaikutukset ovat suurimmat siellä, missä kaupatkin ovat suurimmat eli rahoituksessa. Pankkisalaisuudella on sama merkitys kapitalismissa kuin sensuurilla on sosialismissa. Mitä vähemmän kansalaiset tietävät rahavallan toimista, sitä helpompi sen on järjestää asioita omaksi edukseen muiden kustannuksella.
Toinen teoreettisesti helppo kysymys koskee yksinoikeuksia. Kun ostamisen vapaus koskee erikseen jokaista kaupankäyntiä, tätä vapautta rajoittavia oikeuksia ei voi olla kaupan. Markkinataloudessa yritykset eivät saa myöntää yksinoikeuksia eikä muitakaan etuja tuotteidensa välittäjille ja ostajille. Tietysti myöskään valtiovallan myöntämät yksinoikeudet eivät kuulu markkinatalouteen. Tässä merkittävimmän eron markkinatalouden ja kapitalismin välillä muodostavat patentti- ja tekijänoikeudet. Näitä kasvuideologialla perusteltuja varallisuuden keskittämisvälineitä ei aidossa markkinataloudessa ole.
Vaikeampi kysymys koskee yrityksiä ja erityisesti osakeyhtiöitä. Yrityksethän ovat sisäisesti määräyssuhteisia, eivät suinkaan markkinaehtoisia yhteisöjä. Miten yritysten omistaminen, johtaminen ja työnteko olisi järjestettävä, jotta kokonaisuus olisi mahdollisimman markkinataloudellinen? Miten yritystenväliset omistussuhteet sopivat tähän? Entä osakeyhtiöiden rajoitettu vastuullisuus? Eikö se ole osakkeenomistajille etuoikeus, että konkurssin sattuessa heidän aiheuttamiaan velkoja tulee muiden maksettaviksi, vieläpä riippumatta siitä, kuinka paljon heillä itsellään on varallisuutta? Vastaisivatko henkilökohtaiset konkurssit paremmin markkinatalouden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia?
Entä miten valtiovaltojen välinen kauppa olisi mahdollisimman tasapuolista ja markkinataloudellista? Miten öljyvaroja ja muita maan antimia tulisi kaupata, jotta vapaiden markkinoiden ehdot täyttyisivät? Millä edellytyksillä veroparatiisit ovat markkinataloudellisia toimijoita? Entä sosialistiset valtiot?
Eivätpä ole taloustieteilijät näistä asioista paljon kirjoittaneet – tai jos ovat, eivät ole siitä suurelle yleisölle kertoneet. Vai onko nähty, että joku taloustieteen Nobelin tavoittelija olisi tullut ulos akateemisesta komerostaan ja sanonut, että oikeastaan pankkisalaisuus ei kuulu markkinatalouteen. Tai onko kukaan heistä saanut sanotuksi, että tekijänoikeudet ja patentit rajoittavat ostajien valinnanvapautta ja aiheuttavat heidän kannaltaan markkinahäiriöitä. Kun ylettömät rikkaudet keskittyvät muutamille harvoille ja velat tavallisille kansalaisille, onko kukaan taloustieteilijä esittänyt, että se saattaa johtua juuri näistä kapitalistisen talouden ominaisuuksista, jotka eivät noudata markkinaehtoja vaan kasvuideologian pakottavuutta?
Ei ehkä ole aivan väärin kutsua nykyistä taloustiedettä ”the dismal science”.
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
Perustulosta
Akateemiseen talousblogiin
Itse asiassa, Fleurbaeyn esimerkkiin viitaten, perustulo on loogista nähdä laadultaan nimenomaan perintönä eikä palkkana tai sosiaalitukena. Lainaan tähän US-blogiani:
”5) Maksetaan kaikille, siis myös toimettomille yhtä suuri ja täysin vastikkeeton perustulo, mutta sanotaan sitä kansalaisosingoksi tai kansalaisperinnöksi, sillä se vastaa paremmin maksuperustetta. Kaikkien nykyinen hyvinvointi perustuu menneiden sukupolvien työhön. Heidän harteillaan me seisomme ja heidän töistään nautimme. Ilman sitä jokainen olisi köyhempi kuin kerjäläinen tänään. Tästä kiitollisina ne, joille sattuma on antanut paremmat mahdollisuudet hyödyntää tätä yhteistä perintöä, suovat osan onnestaan niille, jotka ovat vähemmän saaneet. Ne, joille tällainen kiitollisuudentunne on vieras, maksavat osuutensa realistisemmasta syystä; siksi, ettei ajauduta kohtaan 4.”
Kohdassa 4 esitän tälle pitkällä tähtäimellä ainoan loogisen vaihtoehdon, joka on demokratiasta luopuminen.
On tietysti hyvä että taloustieteilijöillä on pyrkimys käsitellä myös sellaisia asioita kuin oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Ammatillinen sitoutuminen johtaa kuitenkin helposti harhapoluille. Näin näyttää myös Fleurbaeyn kohdalla käyvän. Hänkin käsittelee oikeudenmukaisuutta rahojen jaon ominaisuutena – eikä mitään käyttökelpoista synny.
Oikeudenmukaisuuden rajoittaminen tulonjakoon rajoittaa itse käsitettä. Yleisempi tulkinta oikeudenmukaisuudesta nojaa vain jokaisen tasa-arvoiseen mahdollisuuteen parantaa asemaansa. Alkuasetelman eroilla ei ole merkitystä sen enempää kuin lopputuloksenkaan.
Niinpä urheilukilpailussa pidetään oikeudenmukaisena sitä, että kaikki lähtevät samalta viivalta, vaikka joillakin on jo synnynnäisesti paremmat mahdollisuudet menestyä. Epäoikeudenmukaisena pidettäisiin sitä, jos jotkut saisivat etumatkaa, vaikkapa kaverisuhteen perusteella tai ostamalla sitä. Suuriakin arpajaisvoittoja pidetään oikeudenmukaisina niiden saajien aikaisemmasta varallisuudesta riippumatta. Epäoikeudenmukaista olisi, jos joku voisi varallisuudellaan vaikuttaa arvonnan suorittamiseen.
Olennaista on, että tasa-arvo koskee erikseen jokaista osallistumiskertaa. Juoksukilpailua ei pidettäisi oikeudenmukaisena, jos etumatkaa olisi ostettavissa, vaikka kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus ostaa etumatkaa. Oikeudenmukaista ei olisi sekään, että edellisen kilpailun voittaja pääsisi lähtemään vähän aikaisemmin kuin muut, vaikka siinä kaikki olisivat lähteneet samalta viivalta.
Kun tätä oikeudenmukaisuuskäsitettä sovelletaan talouteen, saadaan aivan eri tulos kuin mihin taloustieteilijät – nobelpalkitut ja muut kuuluisuudet mukaan lukien – ovat päätyneet.
Markkinataloudessa kilpailu käydään periaatteessa ostajien välillä, ei siis myyjien tai yritysten välillä niin kuin kapitalismissa asia ymmärretään. Talouden perimmäinen tarkoitushan on palkita ostajia hyvillä tuotteilla eikä suinkaan palkita myyjiä suurilla rahoilla. Jokainen myyntitapahtuma on erillinen osallistumismahdollisuus tähän kilpailuun. Kun asia ymmärretään näin päin, oikeudenmukaista on se, että jokaisella on sama mahdollisuus osallistua kaikkiin kilpailuihin eli myyntitapahtumiin; toisin sanoen, on oltava sama hinta kaikille ja samat tiedot kaikille. Eikä erioikeuksia kuten halvempia hintoja, yksinoikeuksia tai parempaa tietoa ole myytävänä eikä kavereille annettavana.
Keskeinen oikeudenmukaisuuden vaatimus on markkinatietojen julkisuus, siis mm. pankkisalaisuudesta luopuminen, sillä kun tiedot ovat julkisia, oikeudenmukaisuuden loukkaukset voidaan helposti havaita. Nykyisessä kapitalismissa ne voidaan salata.
Edellinen koskee vain sitä osaa taloudesta, joka on markkinaehtoista. Yhteisiä palveluita ja sosiaalista tasausta, mieluummin siis kansalaisperintönä, tarvitaan jokaisessa yhteiskunnassa.
Ymmärrän hyvin, että poliitikot ja talousmiehet pitävät esittämääni oikeudenmukaisuuskäsitettä käytäntöön soveltumattomana. Mutta se on minusta kummallista, etteivät taloustieteilijät, joiden ei tarvitse noudattaa poliittisia ja taloudellisia ”realiteetteja” vaan ajatuksen loogisuutta, eivät ole sen selityskykyä oivaltaneet.
----
Perintöähän jää joka tapauksessa, jos on jotain saanut koottua. Enkä usko, että nykyiset säännöt sen jakautumisesta perillisten ja valtiovallan kesken olisi yleensä koettu kovinkaan epäoikeudenmukaisiksi. Lukuun ottamatta ehkä tapauksia, joissa perintö on paljon keskimääräistä suurempi. Tämä palautuu kuitenkin yleiseen tuloerojen kasvun ongelmaan, johon teoreettinen ratkaisu on siirtyminen kapitalistisesta ideologiasta ja säännöstöstä kohti aitoa markkinataloutta.
Kapitalismi eroaa markkinataloudesta siinä, että kapitalismilla on ideologinen päämäärä, yhteisen talouden kasvattaminen, erityisesti antamalla yksityisille yrityksille erityisiä tuotantoon kannustavia etuja ja oikeuksia. Kapitalismi on pohjimmiltaan yhteiskunnallinen hanke, joka tosin on nyt, etujensa ja oikeuksiensa ansiosta, voimistunut rengistä isännäksi.
Markkinataloudella ei ole mitään yhteistä päämäärää, johon suuntaan sitä olisi yhteiskunnan toimesta ohjattava. Siksi sen vaikutusta ei voida - perustulonkaan kohdalla - arvioida siltä pohjalta, miten se muuttaa kansantulon muodostumista tai jakautumista. Laskelmat eivät kuulu asiaan. Markkinatalouden hyvyyttä arvioidaan vain sen perusteella, miten täydellisesti talous toimii yksityisten ihmisten tarpeiden ohjaamana. Rahalla mitattava tulos voi olla millainen tahansa, mutta yleisenä huomiona on, että mitä oikeudenmukaisemmin talouden kilpailut on järjestetty, sitä parempi on myös rahalla mitattava tulos.
Itse asiassa, Fleurbaeyn esimerkkiin viitaten, perustulo on loogista nähdä laadultaan nimenomaan perintönä eikä palkkana tai sosiaalitukena. Lainaan tähän US-blogiani:
”5) Maksetaan kaikille, siis myös toimettomille yhtä suuri ja täysin vastikkeeton perustulo, mutta sanotaan sitä kansalaisosingoksi tai kansalaisperinnöksi, sillä se vastaa paremmin maksuperustetta. Kaikkien nykyinen hyvinvointi perustuu menneiden sukupolvien työhön. Heidän harteillaan me seisomme ja heidän töistään nautimme. Ilman sitä jokainen olisi köyhempi kuin kerjäläinen tänään. Tästä kiitollisina ne, joille sattuma on antanut paremmat mahdollisuudet hyödyntää tätä yhteistä perintöä, suovat osan onnestaan niille, jotka ovat vähemmän saaneet. Ne, joille tällainen kiitollisuudentunne on vieras, maksavat osuutensa realistisemmasta syystä; siksi, ettei ajauduta kohtaan 4.”
Kohdassa 4 esitän tälle pitkällä tähtäimellä ainoan loogisen vaihtoehdon, joka on demokratiasta luopuminen.
On tietysti hyvä että taloustieteilijöillä on pyrkimys käsitellä myös sellaisia asioita kuin oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Ammatillinen sitoutuminen johtaa kuitenkin helposti harhapoluille. Näin näyttää myös Fleurbaeyn kohdalla käyvän. Hänkin käsittelee oikeudenmukaisuutta rahojen jaon ominaisuutena – eikä mitään käyttökelpoista synny.
Oikeudenmukaisuuden rajoittaminen tulonjakoon rajoittaa itse käsitettä. Yleisempi tulkinta oikeudenmukaisuudesta nojaa vain jokaisen tasa-arvoiseen mahdollisuuteen parantaa asemaansa. Alkuasetelman eroilla ei ole merkitystä sen enempää kuin lopputuloksenkaan.
Niinpä urheilukilpailussa pidetään oikeudenmukaisena sitä, että kaikki lähtevät samalta viivalta, vaikka joillakin on jo synnynnäisesti paremmat mahdollisuudet menestyä. Epäoikeudenmukaisena pidettäisiin sitä, jos jotkut saisivat etumatkaa, vaikkapa kaverisuhteen perusteella tai ostamalla sitä. Suuriakin arpajaisvoittoja pidetään oikeudenmukaisina niiden saajien aikaisemmasta varallisuudesta riippumatta. Epäoikeudenmukaista olisi, jos joku voisi varallisuudellaan vaikuttaa arvonnan suorittamiseen.
Olennaista on, että tasa-arvo koskee erikseen jokaista osallistumiskertaa. Juoksukilpailua ei pidettäisi oikeudenmukaisena, jos etumatkaa olisi ostettavissa, vaikka kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus ostaa etumatkaa. Oikeudenmukaista ei olisi sekään, että edellisen kilpailun voittaja pääsisi lähtemään vähän aikaisemmin kuin muut, vaikka siinä kaikki olisivat lähteneet samalta viivalta.
Kun tätä oikeudenmukaisuuskäsitettä sovelletaan talouteen, saadaan aivan eri tulos kuin mihin taloustieteilijät – nobelpalkitut ja muut kuuluisuudet mukaan lukien – ovat päätyneet.
Markkinataloudessa kilpailu käydään periaatteessa ostajien välillä, ei siis myyjien tai yritysten välillä niin kuin kapitalismissa asia ymmärretään. Talouden perimmäinen tarkoitushan on palkita ostajia hyvillä tuotteilla eikä suinkaan palkita myyjiä suurilla rahoilla. Jokainen myyntitapahtuma on erillinen osallistumismahdollisuus tähän kilpailuun. Kun asia ymmärretään näin päin, oikeudenmukaista on se, että jokaisella on sama mahdollisuus osallistua kaikkiin kilpailuihin eli myyntitapahtumiin; toisin sanoen, on oltava sama hinta kaikille ja samat tiedot kaikille. Eikä erioikeuksia kuten halvempia hintoja, yksinoikeuksia tai parempaa tietoa ole myytävänä eikä kavereille annettavana.
Keskeinen oikeudenmukaisuuden vaatimus on markkinatietojen julkisuus, siis mm. pankkisalaisuudesta luopuminen, sillä kun tiedot ovat julkisia, oikeudenmukaisuuden loukkaukset voidaan helposti havaita. Nykyisessä kapitalismissa ne voidaan salata.
Edellinen koskee vain sitä osaa taloudesta, joka on markkinaehtoista. Yhteisiä palveluita ja sosiaalista tasausta, mieluummin siis kansalaisperintönä, tarvitaan jokaisessa yhteiskunnassa.
Ymmärrän hyvin, että poliitikot ja talousmiehet pitävät esittämääni oikeudenmukaisuuskäsitettä käytäntöön soveltumattomana. Mutta se on minusta kummallista, etteivät taloustieteilijät, joiden ei tarvitse noudattaa poliittisia ja taloudellisia ”realiteetteja” vaan ajatuksen loogisuutta, eivät ole sen selityskykyä oivaltaneet.
----
Perintöähän jää joka tapauksessa, jos on jotain saanut koottua. Enkä usko, että nykyiset säännöt sen jakautumisesta perillisten ja valtiovallan kesken olisi yleensä koettu kovinkaan epäoikeudenmukaisiksi. Lukuun ottamatta ehkä tapauksia, joissa perintö on paljon keskimääräistä suurempi. Tämä palautuu kuitenkin yleiseen tuloerojen kasvun ongelmaan, johon teoreettinen ratkaisu on siirtyminen kapitalistisesta ideologiasta ja säännöstöstä kohti aitoa markkinataloutta.
Kapitalismi eroaa markkinataloudesta siinä, että kapitalismilla on ideologinen päämäärä, yhteisen talouden kasvattaminen, erityisesti antamalla yksityisille yrityksille erityisiä tuotantoon kannustavia etuja ja oikeuksia. Kapitalismi on pohjimmiltaan yhteiskunnallinen hanke, joka tosin on nyt, etujensa ja oikeuksiensa ansiosta, voimistunut rengistä isännäksi.
Markkinataloudella ei ole mitään yhteistä päämäärää, johon suuntaan sitä olisi yhteiskunnan toimesta ohjattava. Siksi sen vaikutusta ei voida - perustulonkaan kohdalla - arvioida siltä pohjalta, miten se muuttaa kansantulon muodostumista tai jakautumista. Laskelmat eivät kuulu asiaan. Markkinatalouden hyvyyttä arvioidaan vain sen perusteella, miten täydellisesti talous toimii yksityisten ihmisten tarpeiden ohjaamana. Rahalla mitattava tulos voi olla millainen tahansa, mutta yleisenä huomiona on, että mitä oikeudenmukaisemmin talouden kilpailut on järjestetty, sitä parempi on myös rahalla mitattava tulos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)