Mikä on muuttunut (2)

Soininvaaran blogiin

Se, että “voimme yhtä hyvin tehdä itse” jonkin asian, ei tarkoita sitä, etteikö joku muu voisi tehdä sitä merkittävästi nopeammin ja paremmin. Tällöin on tarkoituksenmukaista jakaa hommat siten, että kaikki keskittyvät tekemään sitä, minkä osaavat parhaiten, jolloin hyödyllisiä asioita saadaan tehtyä enemmän kuin turaamalla kaikki itse kasaan.

Tässä on taas esimerkki siitä, miten syvälle tavallisten hyvää tarkoittavien ihmisten asenteisiin ja ajatuksiin talouskasvuideologia on vaikutuksensa ulottanut. Asioiden arvoa mitataan sillä, miten paljon hyödyllisiä tuotteita saadaan tehdyiksi ja rahalla vaihdettaviksi.

Ihminen ei kuitenkaan saa onneaan siitä, miten paljon hän voi ostaa toisten tekemiä hyödykkeitä, vaan siitä, miten paljon hän itse voi hyötyjä tuottaa, itselleen ja muille.

Eihän työttömyyskään ole ainakaan enää tavaranpuuteongelma. Jokaiselle pystytään järjestämään asunto, vaatteet ja ruoka ja näin meillä myös tehdään. Työttömyys on mielen ongelma. Työtön on onneton, koska hän ei itse voi olla mukana tuottamassa hyödyllisiä asioita. Eikä tämä ongelma koske vain palkkatyöstä syrjäytettyjä vaan myös niitä palkkaa nauttivia, joiden työ on laajemmin arvioiden merkityksetöntä tai peräti haitallista. Silloin työntekijä saa merkityksentunteensa vain palkastaan, ja koska jokainen haluaa olla tunnustettu ja arvokas, tämä johtaa päättelyyn: saan palkkaa, olen siis olemassa. Muita ei minun rahoillani hyysätä.

Tällaiselle tarkoituksenmukaisuudelle rakentuva talous ei ole kestävällä pohjalla. Aika ajoin se johtaa toimettomien joukkojen mielettömiin tekoihin, pieniin ja suuriin.

Mikä on muuttunut (1)

Soininvaaran blogiin

1970-lukuun verrattuna olennainen muutos on tapahtunut tieteen ja erityisesti tietotekniikan kehityksessä. Ihmisten tiedollinen suorituskyky on kasvanut valtavasti samalla kun ihmisten fyysinen suorituskyky on pysynyt suunnilleen samana. Tiedosta on tullut ylivoimainen tuotannon ja rahan tekijä.

Se merkitsee sitä, että ne, jotka tuottavat ja hallitsevat taloudellisesti merkittäviä tietoja, kasvattavat vääjäämättä taloudellista kilpailukykyään eli voittojaan muihin nähden. Se merkitsee sitä, että tietojen hallinnalla vaurastuva vähemmistö voi ostaa ja omistaa yhä suuremman osan myös maapallon rajallisista materiaalisista resursseista. Ja se merkitsee sitä, että suhteellinen köyhyys tulee edelleen voimistumaan ja nykyisten velkojen langetessa maksuun absoluuttinenkin köyhyys tulee kasvamaan.

Tekniikan kehityksen ansiosta ilmiö on maailmanlaajuinen ja palautumaton eivätkä meidän kansalliset ratkaisumme vaikuta tähän kehityskulkuun sitä eikä tätä. Sota köyhyyttä vastaan muuttuu vähitellen sodaksi köyhiä vastaan. Sillä aina ovat vahvat nähneet oikeudekseen ja velvollisuudekseen raivata tieltään heikot, maksuihin kykenemättömät, kehityksen esteet.

Traagista on että kaikki tapahtuu sääntöjen mukaan, maan tavalla, kehitystä tavoitellen. Niin kuin sotiin aina ajaudutaan.

Taustalla on ideologia, jonka mukaan ihmisen tärkein tehtävä on tuottaa taloudellista kasvua. Siksi taloutta kasvattaville informaatioille on luotu yksinoikeusjärjestelmät, patentit ja tekijänoikeudet, jotka kiihtyvällä vauhdilla jauhavat tuloja niitä hallinnoivien yritysten omistajille.

Jotenkin surkuhupaisaa on sekin, että aivan niin kuin kansandemokratioissa kansalaiset tyytyivät siihen, että demokratian edistämiseksi vallanpitäjät tarvitsevat toimilleen salaisuuden suojan ja sensuurin, niin kapitalismissa kansalaiset tyytyvät siihen, että talouskasvun edistämiseksi yritykset tarvitsevat toimilleen salaisuuden suojan. Jopa markkinatiedot eli juuri ne tiedot, joiden yleisellä tuntemisella markkinoiden selitetään ohjautuvan, ovat nimettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta lain säädöksin yksityisesti omistettavia ja niiden luvaton yleisölle paljastaminen on rangaistava teko.

Taloudellisesti merkittävien tietojen hallinta keskittyy lopulta suuren rahan liikkeiden hallinnointiin. Koska taloutta on kasvatettava, talouden rahoittajille, pankeille, on säädettävä laaja oikeus salaisuuksiin. Ilman pankkisalaisuutta pankit eivät saa käyttöönsä kaikkea sitä hämäräperäistäkin rahaa, jota ne menestyäkseen tarvitsevat. Ilman pankkisalaisuutta pankit eivät voi rahoittaa kaikkia niitä hämäräperäisiäkin projekteja, joista he voittonsa ottavat. Ilman pankkisalaisuutta pankkien kannattavuus ja valta heikkenisi eivätkä ne kasvaisi niin suuriksi, että niiden tappiot koituisivat yhteiskunnan maksettaviksi. Siitä eivät pankkiirit pitäisi.

Ilman yksityisesti omistettavia markkinatietoja koko kapitalistinen talous romahtaisi markkinataloudeksi, ja siitä eivät kasvuideologiaan uskovat pitäisi.

Diktaattori

Kemppisen blogiin

Taloudenpidon universaali rationaalisuus on hyvä kysymys, vaikkakaan en ennusta sen tiimoilta Nobelia kenellekään. Asia on nimittäin kovin yksinkertainen, vain liuskan mittainen, eli hinnaltaan arvoton.

Mahdollisia vastauksiahan on periaatteessa vain kaksi. Joko on olemassa jokin talouden yhteinen rationaalisuus tai sitä ei ole. Jos sellainen oletetaan olevaksi, on määriteltävä se tarkoitus, johon nähden talouden valintojen rationaalisuutta mitataan. Tänään pääehdokkaita ovat 1) tuotannon kasvattaminen 2) köyhyyden vähentäminen 3) luonnon tasapainon ylläpitäminen.

Valittiinpa näistä mikä tahansa tai yhdistelmä tai jokin aivan muu tarkoitus, sen toteuttajat hyötyvät siitä, että he tietävät miten ihmiset käyttäytyvät. Mitä ihmiset haluavat, mitä he pelkäävät, miten he pelaavat. Näitä tutkittaessa taloustiede kehittyy. Tarkoituksena on tuottaa kaavoja ja laskelmia, joita hallitukset ja yritykset voivat hyödyntää optimoidessaan toimintaansa ja luodessaan kannustimia, joilla ihmisiä ohjataan toimissaan rationaalisemmiksi – siis siinä mielessä mitä kulloinkin rationaalisena pidetään.

Toinen mahdollisuus on, ettei mitään yleistä eikä yhteistä talouden rationaalisuutta ole olemassa ja sellaisen määrittely on vain yhteiseksi haitaksi. Että yhteinen talous kehittyy paremmin sen mukaan, mitä kukin yksilö oman halunsa ja ymmärryksensä mukaan taloudelta toivoo. Mitä kukin haluaa tuottaa ja myydä ja mitä ostaa ja kuluttaa ja miksi.

Tämänkin näkökannan vaaliminen edellyttää tietoja, ehkä tieteenhaaraakin. Mutta sen asettamat kysymykset ovat aivan toisia kuin yhteisen rationaalisuuden asettamat. Kun yhteisen rationaalisuuden edistäjien on tärkeä tietää, millaisilla rajoituksilla ja kannustimilla saadaan millaisiakin tuloksia, niin omakohtaisen rationaalisuuden kannalta tällaisen tiedon hankinta on turhaa ja haitallistakin, koska kenenkään tarkoituksena ei ole ohjata muiden taloutta mihinkään yhteisesti hyväksi katsottuun suuntaan.

Omakohtaisille rationaalisuuksille rakentuvan talouden peruskysymys kuuluu, millaiset yhteiset omistamisen ja kaupan säännöt parhaiten toteuttavat sen, ettei kukaan voi painostaa ketään mihinkään yhteiseen rationaalisuuteen. Kun tiedetään, että taloudellinen painostus voi tapahtua vain säätelemällä markkinoille pääsyjä ja hyödykkeiden hintoja, saadaan säännöt, jotka kieltävät kaikilta pääsyjä ja hintoja koskevien etujen, oikeuksien ja rajoituksien antamisen ja niillä käytävän kaupan.

Tämän mukaan, mikäli siis taloudenpidolle ei oleteta mitään yhteistä tarkoitusta, tässäkin blogissa käsitellyt kysymykset siitä, miten patentteja ja tekijänoikeuksia olisi yhteisen edun nimissä käytäntöön sovellettava, ovat turhia ja haitallisiakin. Kysymysten tulisi kuulua, miten niistä parhaiten päästään eroon.

Riittääkö perusturva

Soininvaaran blogiin

Saara sanoi edellä jo lähes kaiken olennaisen. Vain se jäi auki, että miksi ihmeessä valtiovalta eli me kaikki yhdessä pidämme yllä kuvatunlaista hakurumbaa satoine tukiluukkuineen ja työllistämisprojekteineen ja tuhlaamme tuhansien ja taas tuhansien ihmisten aikaa sekä tuottavuudeltaan että kehittävyydeltään nollaluokkaa olevaan puuhasteluun.

Se johtuu harhaoppisuuden pelosta. Ei ole kivaa poiketa joukosta ja joskus voi itse kullekin tulla tarve osoittaa kannattavansa oikeaa oppia, eli siis tässä tapauksessa talouden numeroiden kasvattamista ja työllisyyden edistämistä. Silloin väärän opin noudattajien häpäiseminen kuuluu asiaan. Palkkatyöhaluttomia on meillä tänään nöyryytettävä samasta syystä kuin jumalan kieltäjiä ja aseista kieltäytyjiä aikanaan nöyryytettiin – ja vieläkin jossain nöyryytetään. Kiusaaminen heikentää kohteiden itsetuntoa ja heidän mahdollisuuttaan nousta omilleen ja muuttaa asioita. Ja muutoksen mahdollisuutta parempiosaiset tietysti karttavat.

Siten, vaikka enemmistö kansalaisista olisi sitä mieltä, ettei yhteinen hyvinvointimme tarvitse työhaluttomien ja -kyvyttömien työpanosta eikä siis myöskään niiden työpanosta, jotka edellisiä luokittelevat ja lajittelevat ja ohjaavat luukulta luukulle ja koulutuksesta koulutukseen, se ei johda mihinkään.

Ilmeinen ratkaisuhan olisi yleinen ja yhtäläinen perustulo, mutta sellaiseen suhtaudutaan vähän kuin 1800-luvulla suhtauduttiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Hyvä idea mutta käytännössä mahdoton, koska se muuttaisi käytäntöjä aivan liiaksi. Sillä vaikka suuret muutokset ovat joskus olleet meille hyväksi, nyt meillä on niitä jo tarpeeksi. Vai?

Kadetti ja kylteri III

Kemppisen blogiin

Mielenkiintoinen kolmiosainen avaus. Aluksi vähän ihmettelin, sitten vähän ymmärsin ja lopussa Kemppinen kertoikin, mikä tästä luokittelusta puuttuu. Aloitteellisuus. Jos jokin asia on uusi, sille ei vielä ole vartijoita eikä sille ole hintaa. Vartijoiden ja kauppiaiden lisäksi tarvitaan uusien asioiden tuottajat, sillä ilman uutta ei ole vanhaakaan. Kolmas tekee kertomuksesta uudistuvan, kehittyvän.

Uusien asioiden tuottaminenhan ei kuulu vartijoiden eikä kauppiaiden toimenalaan. Päinvastoin, he vierastavat todella uusia asioita, sillä ne sekoittavat vanhat ansaintakuviot.

Jaottelu kulkisi siis niin, että alussa on sana eli idea eli ideologia. Sitten on sanan opettaminen eli vartiointi eli politiikka. Kolmanneksi on sanasta hyötyminen eli kaupankäynti eli talous. Nämä kaikki tarvitaan tekemään yhteiskunnan.

Seuraavassa tyypillinen ideologien tehtäviin kuuluva aloitteellisuus.

Nykyisin meitä ja maailmaa näyttää hallitsevan talouskasvun ideologia: anna kaikki kauppiaille niin pelastut. Tätä sanaa poliitikkomme opettavat ja sen pohjalle sääntöjä kirjoittavat, joiden valtaa vartijat vartioivat ja joiden sääntöjen mukaan kauppiaat kauppaa käyvät.

Jotkut kuitenkin epäilevät kauppiaiden vallan oikeutusta, aivan niin kuin on epäilty jumalan valitsemien hallitsijoiden oikeutusta ja työväen yksinvallan oikeutusta. Mutta miten kertomus jatkuisi, jotta se ei loppuisi.

Ehkä Kemppisen esittämä esimerkki johdattaa jäljille: ”se mikä muutoin olisi kiristämistä, pakottamista tai kiskontaa arvioidaan eräissä tilanteissa eteväksi neuvottelutaktiikaksi.”

Pohjimmiltaan kehitys on sanan kehittymistä, tiedon lisääntymistä. Se kehittyy ratkaisemalla ongelmia, selittämällä ristiriitaiset sanat osaksi laajempaa yhtenäisyyttä eli ymmärrystä. Toisen sanan mukaan kiristäminen, pakottaminen ja kiskonta on oikein, toisen mukaan se on väärin. Mikä on ratkaisu?

Jo tiedetään, ettei uutta tietoa synny vartijoiden toimin, kiristämällä, pakottamalla eikä kiskomalla. Kehitys edellyttää vartijoiden tehtävien vähentämistä, myös kauppiasvallan tapauksessa.

Jumalan kuten työväenkin valitsemien vartijoiden tehtäviä vähennettiin yksinkertaisella tavalla. Pienennettiin kiristämisellä ja pakottamisella saatavaa palkintoa, vallan arvoa. Siirryttiin demokratiaan vapaine vaaleineen. Olennaista oli se, että näin rajoitettiin vallanpitäjien vapautta käydä kauppaa oikeuksilla valtaan ja saaduilla voitoilla hankkia lisää valtaa ja lisää omaisuutta – eikä suinkaan se, että valta siirrettiin kansalle tai enemmistölle.

Talouden kaikkivoipaisuuteen uskovien kauppiasvalta toimii niin kuin muutkin vallat. Se saa voimansa kauppaamalla eriarvoisia paikkoja omaan taivaaseensa. Jokainen kauppias on sen pappi ja jokaisen edellytetään kasvattavan valtaansa myymällä eriarvoisia asemia omiin tuotteisiinsa, suosimalla toisia ja syrjimällä toisia.

Kauppiasvaltaa myös vähennetään samalla tavalla kuin muitakin valtoja, demokratisoimalla. Annetaan jokaiselle toisaalta yhtäläinen vapaus toimia kauppiaana ja toisaalta yhtäläinen vapaus toimia ostajana, mutta ei anneta vapautta käydä kauppaa kaupankäynnin oikeuksilla, syrjivillä sopimuksilla.

Keskeinen yhtäläisen vapauden vaatimus koskee tietoa. Kun tulee aika heikentää kauppiaiden valtaa, sen välttämättömänä askeleena on luopua siitä yhteisestä tuesta, jota kauppiassalaisuudet nauttivat. Kehitys ei uudistu, ellei tietoja kaikista kaupankäynnin kohteista ja hinnoista, joista mm. yritysten kirjanpidot kertovat, pidetä julkisina tietoina, joiden paljastumista ei kenenkään tule estää.

Joulusaarna, tai sinne päin

Akateemiseen talousblogiin

Joulusaarnan jatkoksi vähän uuden vuoden saarnaa.

Kysyttäessä millaisella informaatiolla yhteiskunnallisia päätöksiä, siis lakeja, asetuksia ja hallituksen toimia, tulisi tehdä, mieleen tulee kaksi vaihtoehtoa. Joko korostetaan asiantuntijoiden tietoa, joka käsittelee yhteiskunnallisia vaikutussuhteita: jos halutaan sitä tai tätä, on paras toimia niin tai näin. Tai sitten korostetaan tavallisten yksilöiden toiveita jokapäiväisestä leivästä ja terveydestä.

Ongelma on siinä, etteivät ne ole erotettavissa toisistaan. Yksilöiden, jotka haluavat leveämpää leipää, kannattaa turvautua asiantuntijoihin, jotka osaavat neuvoa kuinka he parhaiten pääsevät tavoitteisiinsa.

Asiantuntevuus on kuitenkin sidoksissa yhteiskunnan sääntöihin. Ellei mitään yhteistä sääntöä ole olemassa, asiantuntijat neuvovat ihmisiä juonittelun ja voimankäytön saloihin, koska ilman rajoituksia parhaat juonittelijat ja voimankäyttäjät menestyvät parhaiten. Sitten menestyneiden ja asiantuntijoiden kannattaa laeilla ja säännöillä vakiinnuttaa asemansa. Näin päädytään jonkinlaiseen alueelliseen harvainvaltaan, institutionaalisen väkivallan ja juonittelun yhteisöön, esimerkiksi sääty-yhteiskuntaan. Sellaisessa yhteisössä tutkijoiden vahvistama neuvo tavallisille kansalaisille on: yritä sääntöjen rajoissa juonitella ja taistella itsesi harvojen etuoikeutettujen joukkoon.

Sama tieteellinen neuvo koskee koko yhteisöä suhteessa muihin yhteisöihin. Sellainen yhteisö menestyy, jonka vallanpitäjät onnistuvat juonittelua, painostusta ja väkivaltaa käyttämällä valtaamaan alueita muilta yhteisöiltä.

Ajan myötä, kun suuret institutionalisoituneet väkivaltakoneistot joutuvat vastakkain, joudutaan kuitenkin hankaluuksiin. Sotakoneistojen kehittyessä niiden aikaansaamat tuhot ja menetykset ylittävät niillä saavutettavat voitot. Järjestelmän sisäinen asiantuntevuus johtaakin laajemman kokonaisuuden kautta huonoon tulokseen. Tarvitaan laajempaa asiantuntevuutta.

Esimerkkitapauksessa se tarkoittaa tietoa siitä, että yhteiset säännöt kannattaa muuttaa sellaisiksi, ettei juonittelulla ja väkivallalla pääse niin helposti sellaiseen asemaan, jossa voi ohjata maita ja omaisuuksia itselleen. Se tehdään rajoittamalla vallanpitäjien valtaa demokraattisilla säännöillä, joiden mukaan vallanpitäjät valitaan vapailla vaaleilla ja näin annetaan enemmän painoa tavallisten kansalaisten järjestymättömille, epätieteellisille toiveille.

Siirrytään tähän päivään ja niihin vaikeuksiin, joihin Kööpenhaminassa törmättiin ja joihin Haaparanta viittasi. Maailman kansantalouksien ja yritysten kasvu on törmännyt rajoihin, joiden ylittäminen uhkaa aiheuttaa kokonaisuudelle enemmän haittoja kuin hyötyjä. Eikä se päätöksentekomekanismi, jonka ohjeiden mukaan maailmantalous kehittyy, löydä keinoa uhan torjumiseksi.

Tilanne muistuttaa niitä vaikeuksia, joihin harvainvallat joutuivat mm. Euroopassa, kun helposti valloitettavat alueet loppuivat ja kilpailu koveni alkaen kuluttaa enemmän voimavaroja kuin voitettiin.

Kun talouskasvun aiheuttamaa ongelmaa yritetään ratkaista tilanteessa, jossa taloustieteen päätehtävänä on auttaa kansallisia talouksia nopeuttamaan kasvuaan ja valtaamaan uusia markkina-alueita, tehtävä on ymmärrettävästi vaikea.

Ehdotettu ratkaisuperiaate, että jokaisella olisi sama oikeus tiettyyn määrään luonnon saastuttamista ja tästä oikeudesta voitaisiin käydä kauppaa tai sitä verottaa, on vastaava kuin jos maiden valtaamiskilpailun ongelmiin olisi esitetty ratkaisuksi se, että vedetään rajat asukasluvun mukaan, mutta muu meno jatkuisi niin kuin ennenkin. Mutta miksi tähän pitäisi suostua, koska mikään olennainen ei muuttuisi. Maiden hyödyntämisen paine ja sen vaatima luonnon ja köyhien alistaminen jatkuisi entisen suuruisena.

On otettava oppia historiasta. Ratkaisu ei ole se, että kaikille annetaan sama valta tai omaisuus vaan sama oikeus hankkia valtaa tai omaisuutta. Politiikassa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta ehdokkuuteen ja toisaalta äänestämiseen, taloudessa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta tuotteiden myymiseen ja toisaalta ostamiseen. Kummassakaan tapauksessa se ei tarkoita vapaata oikeutta kaupantekoon.

Tätä ratkaisuperiaatetta on syytä kutsua talouden demokratiaksi, koska sen periaatteet vastaavat poliittisen demokratian periaatteita.

Keskeinen periaate on vapaus tietoon, mikä politiikassa tarkoittaa hallinnon avoimuutta ja sananvapautta ja taloudessa yritysten talouden avoimuutta, siis kirjanpitojen julkisuutta ja sitä koskevaa sananvapautta. Toinen keskeinen periaate koskee asiakkaiden syrjimättömyyttä. Tuotteen myyjä ei saa antaa kenellekään toista parempaa asemaa ostajana, niin kuin ei politiikassakaan ehdokas saa tehdä ketään suosivia sopimuksia.

Demokratian luonnon kuormitusta vähentävä vaikutus perustuu palkinnon pienentämiseen. Taloudessa suurin palkintohan on tuottajan/myyjän valta suosia toisia ja syrjiä toisia ja salata asioita. Sillä vallalla omaisuudet tehdään. Kun tätä palkintoa pienennetään, heikkenee myös se paine, jolla kilpailua vallasta käydään. Mitä pienempi on palkinto, sitä vähemmän luonnonvaroja voittamiseen kannattaa uhrata.

Tällaista uutta vuotta. Mikäli on tarvetta parempaan.

Brändäys, hyvä vai huono asia

Soininvaaran blogiin

Touko Mettinen esitti kiinnostavan väitteen: ”Länsimaissa ruuan ym. tuotanto on jo aivan riittävää, olisi kaikkein vihreintä, että puolet kansasta valmistaisi toiselle puoliskolle esim. avattaria ja toinen puoli taas kaupoissa myisi merkkifarkkuja ja cappuccinoa.”

Mutta miten korkealle tyypillisen länsimaan elintaso mahtaisi näin nousta, jos muuta kauppaa ei olisi? Eivät taitaisi rahat kauaa riittää merkkituotteisiin, tuskin avattariinkaan. Mielikuvakauppa ei todellakaan ole ratkaisu edes luonnon ylikuormittumisen ongelmaan.

Brändäys, kun siitä erotetaan käytön laatu/hinta kysymykset, on aito pyramidipeli, joka toimii vaurastumisen unelmalla. Brändillä ostetaan arvostusta ja kalliilla brändillä saa enemmän arvostusta kuin halvalla – siksihän se on kalliimpi. Kaikki brändeihin käytetty varallisuus kulkeutuu vähitellen huipulle luoden yhä rikkaampia brändien omistajia ja yhä kalliimpia brändejä, joilla vaurastuneet osoittavat vaurautensa. Mutta koska brändit liittyvät tavaroihin, bränditalous kasaa huipulle merkkikellojen ja vaatteiden lisäksi merkillisiä autoja, huvijahteja, ravintola-annoksia, lentokoneita, rakennuksia ja maa-alueita – ja mahdollisimman paljon, koska kaksikymmentä Hermes pukua nostattaa enemmän arvostusta kuin kaksi.

Tämäkään pyramidi ei pysyisi pystyssä ellei sen pohjalla olisi lukematon määrä köyhiä työläisiä, jotka näitä tuotteita valmistavat ilman että itse voivat niistä nauttia, ja keskellä olisi valtava joukko keskituloisia, joiden unelmana on siirtyä Opelista Audiin ja Hakunilasta Matinkylään ja Alkossa alahyllyltä ylemmille.

Brändipyramidin ongelma on sama kuin muidenkin pyramiditalouksien. Se edellyttää jatkuvaa kasvua ja se edellyttää Opelien ja Audien tuotannon kasvua ja se luonnon kuormituksen kasvua.

Jos nyt jotain asialle pitäisi tehdä, niin ainakin voitaisiin kysyä, mitä järkeä on brändinrakentajien verovapaudella, siis sillä, että yritykset voivat vähentää mm. mainontaan käyttämänsä varat verotuksessa.

Talouden päävärit

Tulevaisuudentutkimuksen seuran postituslistalle

Lauri kirjoitti:

Mutta minulle on arvoitus tuo laajasti kannatettu halu tehdä ero 'kapitalismin' ja 'markkinatalouden' välille. Minulle on jäänyt käsitys, että yritetään etsiä jotain abstraktiota - miksei; varjoja luolan seinillä. Se tekee vääryyttä todellisille talouksille, niille historiallisille yhteiskunnille, joiden 'päällä' ne taloudelliset mekanismit 'kelluvat' monimutkaisista historiallisista, kulttuurisista ja sosiaalisista syistä johtuen. Minusta tuo spekulointi tekee vääryyttä todellisuudelle. ... Hyman Minsky lausui aikanaan, että kapitalismeja on 57 sorttia niinkuin Heinz mainostaa ketchup'eja olevan. Siinä on ideaa.

Kun olen yksi niistä, jotka haluavat tehdä eron kapitalismin ja markkinatalouden välillä, niin vastaan omasta puolestani. Jatketaan Minskyn ideaa Heinzin tuotteilla. Niitä on 57 eri sorttia ja väriä. Mutta miten värejä kuvataan, jotta tätä tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi houkuttelevan värisiä pikkelsejä valmistettaessa tai televisioita rakennettaessa.

Jos katsotaan vain ketsuppeja, punaisen ja sinisen sekoittaminen ehkä riittää, mutta kurkkupikkelsin väriä kuvattaessa pitäisi jotain lisätä ja paljon, vihreää tai keltaista ehkä. Kuinka monta eri väriä tarvitaan, jotta kaikkia värejä voitaisiin kuvata ja miten nämä värit olisi määriteltävä, jotta se parhaiten vastaisi sitä, miten värejä käytännössä tuotetaan. Kohtalaisen hyvään tulokseen päästään kolmella päävärillä ja niitä tai niiden aallonpituuksia sekoittamalla.

Kun koetamme ymmärtää, miten 57 eri kapitalismia - ynnä merkantilismit, sosialismit ja kommunismit - toimivat ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, miksi talous toimii eri tavoin eri maissa, eri yhteiskunnissa ja eri historian ajankohtina, emme saa asioista mitään tolkkua, ellei meillä ole peruskäsitteitä, joilla kuvaamme eri tavalla toimivia talouksia. Nyt käytämme vain kahden päävärin palettia, joista toinen ilmaisee valtiojohtoisuuden punaista ja toinen markkinavapauden sinistä. Se ei kuitenkaan riitä. Valtiojohtoinen talous on sidottu poliittisen kilpailun vaatimuksiin ja vapaa markkinatalous on sidottu yritysten voiton maksimoinnin vaatimuksiin. Sekoitettiinpa näitä vaatimuksia millaisessa suhteessa tahansa, emme saa taloutta, joka ottaisi huomioon heikoimpien ihmisryhmien ja luonnon kestävyyden taloudelle asettamat vaatimukset. Joku väri tästä paletista puuttuu.

Ehdotukseni on, että niin sanottu markkinavapaus jaetaan kahdeksi eri käsitteeksi, markkinoiden vapaudeksi ylhäältä eli myyjistä päin ja markkinoiden vapaudeksi alhaalta eli ostajista päin. Edelliselle on tunnusomaista sopimusvapaus myyjien ja ostajien kesken. Koska myyjät ovat kuitenkin omistusketjussa ylempänä kuin ostajat, tällä tavalla vapaa talous kasaa varallisuutta ja valtaa kaupan, tuotannon ja rahoituksen yläpäähän suuryritysten omistajille. Siksi on syytä kutsua tätä kapitalismiksi. Jälkimmäiselle on tunnusomaista se, että jokaisella ostajalla on sama vapaus myyjien tuotteisiin eli myyjät eivät syrji ketään ostajia minkäänlaisilla erityiskohteluilla tai -sopimuksilla. Tätä ominaisuutta voidaan kutsua markkinataloudeksi tai yhtä hyvin talouden demokratiaksi, koska sen sisältö on täysin sama kuin poliittisenkin demokratian; kaikilla äänestäjillä on yhtäläinen, ketään syrjimätön vapaus valita tarjolla olevista tuotteista tai päätöksistä.

Näin saadaan talouden kolmen päävärin paletti. On huomattava, ettei tähän vielä liity mitään arvovalintaa. Tässä esitetään vain valtiojohtoisuuden punaisen, yritysjohtoisuuden sinisen ja kansalaisjohtoisuuden vihreän paletti, joita kaikkia värejä tarvitaan talouden ymmärtämiseksi ja entistä kehittyneemmän talouden rakentamiseksi.

Toinen asia on se, että maailman talouden suuret ongelmat, köyhyys ja luonnon ylikuormitus, selittyvät juuri sillä, että taloustieteilijöillä - poliitikoista ja tavallisesta kansasta puhumattakaan - on ollut käytössään vain sinisen ja punaisen talouden paletti. Niinpä, vaikka köyhyyden ja luonnon ylikuormituksen ongelmia on kuinka yritetty ratkaista eri maiden yliopistoissa, hallituksissa, YK:ssa, Davosissa, Kiotossa, Dohassa ja nyt Kööpenhaminassa, tuloksena on aina ollut vain entistä voimakkaammin köyhiä rasittava ja luontoa kuluttava maailman talous. Sinisestä ja punaisesta kun ei saada vihreää vaikka mitä tekisi.

En tiedä miten siihen päästään, mutta kaikkien niiden, jotka ovat kyllästyneet nykyisen politiikan ja talouden kyvyttömyyteen edellä mainittujen ongelmien ratkaisemisessa, kannattaa ottaa ajatuksiaan ja tekojaan ohjaavaan palettiinsa edellä kuvattu vihreän värinen talous.

Žižek

Tulevaisuudentutkimuksen seuran postituslistalle

Veikolle kiitos Zizekin ajatusten tarkemmasta esittelystä. (Jälkimmäisen viestisi kiitettävyydestä en tosin ole varma ;-).

Kapitalismi on vampyyri. Se nousee aina kuolleista. Maon kulttuurivallankumouksestakin seurauksena oli vain kapitalismin voittoisa paluu. Zizek uumoilee, että Kiinan kommunistit nyt ohjailevat räjähdysherkintä kehityskulkua kapitalismin historiassa. Yhtä hämmästyttävä opetus liittyy länsieurooppalaiseen kolmannen tien, sosialidemokratian, kasvuun. Zizek sanoo että opetus kuuluu: me osaamme tehdä sen paremmin. Nykypäivän ”tietotyön” synnyn myötä ristiriita yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalististen suhteiden välillä on jyrkentynyt entisestään. Tämä tarjoaa ensimmäistä kertaa mahdollisuuden ”absoluuttiselle demokratialle”. Vastarinta on antautumista -artikkelissaan Zizek esittelee kahdeksan vasemmistolle mahdollista vaihtoehtoa. Hän nimittää niitä kyllä kehnoiksi, mutta kuitenkin.

Kyseiset, esittämäsi kahdeksan kohtaa eivät silti muuta edellisessä viestissäni ilmaisemaani kritiikkiä. Zizekillä ei ole harmaata aavistustakaan siitä, missä päin ratkaisu on. Jos hänellä olisi, hän olisi sen varmasti esittänyt eikä mikään hänen kirjoituksistaan haparoisi muualle, ei kolmanteen sosialidemokratiaan, ei välitiloihin, ei jumalalliseen väkivaltaan, ei joka päivän käytäntöihin eikä kielellisiin uudelleenmuotoiluihin.

Kapitalismin "vampyyrimaisuus" ei johdu liian paljosta eikä liian vähästä valtiovallan ohjauksesta. Sitä ei voida ratkaista tämän kysymyksen tiimoilta. Kapitalismin "vampyyrimaisuus" perustuu sen oman valtarakenteen jyrkkyyteen. Eikä sen jyrkkyys johdu siitä, että kapitalismi on liian markkinataloudellista vaan siitä, että se on liian vähän markkinataloudellista.

Siitä, miksi kapitalismi ei ole markkinataloutta ja millaisilla muutoksilla siitä tulisi puhtaampaa, vähemmän painostavaa ja vähemmän tuhoavaa markkinataloutta, olen kertonut tälläkin palstalla vuosien mittaan monen monta kertaa. Mutta kertaus on opintojen äiti.

Olennainen asia on se, että kapitalismissa vapaus ymmärretän ostajan ja myyjän tasapuolisena vapautena tehdä sopimuksia, minkä asetelman alkuperäinen epätasa-arvo johtaa kehittyessään myyjien organisaatioiden eli tuottajien ja kaupan ylivaltaan ostajiin eli viime kädessä kuluttajiin nähden. Tilanne on vastaava kuin jos politiikassa vapaus ymmärrettäisiin lain laatijoiden ja lain kohteiden keskinäisenä vapautena neuvotella asioista. Niin tehtiinkin ennen demokratiaa, mutta järjestelmä toimi huonosti ja epätasa-arvo kasvoi. Aidot markkinat ovat demokraattiset ja niiden vapaus tarkoittaa ostajien välistä tasa-arvoa, jossa jokaisen raha on yhtä arvokasta ja jokaisella on vapaa pääsy kaikkiin tuotannon ja kaupan tietoihin. Aivan vastaavasti kuin demokraattisessa politiikassa vapaus tarkoittaa äänestäjien välistä tasa-arvoa, jossa jokaisen ääni on yhtä arvokas ja kaikilla on vapaa pääsy kaikkiin hallinnon tietoihin.

Tässä se kaivattu kertomus "absoluuttisesta demokratiasta" lyhyesti sanottuna on, jonka toivoisin kaikkien zizekkienkin lopulta ymmärtävän.

Lehmänkauppa se on joka kannattaa

Akateemiseen talousblogiin

Kiintoisa ja tärkeä alustus. Havainnolliset esimerkit. Mutta onko kirjoitus lehmänkauppojen puolesta vai niitä vastaan? Marko Terviö:

“Lehmänkaupoilla” on suomen kielessä turhan negatiivinen kaiku. … Lehmänkaupat ovat kuitenkin edustuksellisen demokratian olennainen osa, jota ilman päätöksenteko helposti halvaantuisi.

Seuraava esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen roolia enemmistödemokratiassa. Eräässä maassa asukkaat jakautuvat tasaisesti kolmen puolueen kannattajaksi, ja kansanedustajat ajavat vain äänestäjiensä etua. Kutsutaan puolueita nimillä Itäpuolue, Länsipuolue ja Pohjoispuolue. Edustajien on päätettävä kolmen, periaatteessa täysin toisistaan riippumattoman julkisen projektin toteuttamisesta. Kutsutaan projekteja nimillä A, B ja C. Toteuttamispäätökset ovat joko-tai laatua. Koska päätökset vaativat enemmistön äänistä, niin minkä tahansa projektin toteuttaminen vähintään kahden puolueen tuen.

Asukkaiden hyödyt on esitetty seuraavassa taulukossa puolueittain. Hyöty tarkoittaa tässä hyvinvointivaikutuksia ryhmän jäseniin, esim. kuluttajien ylijäämät miinus verot.

_______ A ____ B_____ C
Itä ____ 5____ -1____ -1
Länsi__ -1 ____ 5____ -1
Pohj.__ -1____ -1 ____ 5
Yht. ___ 3 ____ 3 ____ 3

Taulukon viimeiseltä riviltä nähdään, että kaikki kolme projektia olisivat “tehokkaita,” eli niiden yhteenlaskettu vaikutus hyvinvointiin on positiivinen. Mutta jos jokaisesta projektista päätetään erikseen, niin yhtään projektia ei toteutettaisi, koska joka projektissa on yksi nettohyötyjä ja kaksi nettomaksajaa. Erillisinä päätöksinä kaikki projektit siis äänestettäisiin nurin 2/3 enemmistöllä, vaikka ne toteutettuina tuottaisivat kokonaishyödyn +9.
…
Lopuksi lisähuomio harjoitustehtävän muodossa. Mitkä lehmänkaupat olisivat mahdollisia seuraavien preferenssien vallitessa, ja mitkä niiden hyvinvointivaikutukset?

_______ A ____ B____ C
Itä____ 3____ -1____ -1
Länsi__ -1____ 3____ -1
Pohj.__ -5____ -5____ 3
Yht.___ -3____ -3____ 1

Ensimmäinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen etuja. Esimerkiksi Itäpuolueen ja Länsipuolueen johtajien välisellä lehmänkaupalla saadaan aikaan projektit, joiden yhteenlaskettu hyöty on positiivinen, mutta jotka ilman lehmänkauppaa olisivat jääneet syntymättä.

Toinen esimerkki havainnollistaa lehmänkauppojen haittoja. Siinä jokainen lehmänkauppa vähentää yhteenlaskettua hyötyä, mutta silti sellainen kannattaa tehdä. Idän ja Lännen kannattaa jälleen lyöttäytyä yhteen ja toteuttaa kannattamansa projektit, vaikka näin aiheutettu yhteenlaskettu haitta on suurempi kuin että jompikumpi liittoutuisi Pohjoisen kanssa. Ainoa hyödyllinen olisi yksin Pohjoisen kannattama projekti.

Näistä esimerkeistä ei todellakaan voida sanoa mitään lehmänkauppojen saldosta. Niinpä blogin pitäjä aivan oikein toteaa: ”Teoreettiseen ideaaliratkaisuun ei lehmänkauppojenkaan avulla päästä”.

Teoreettinen ratkaisu vaatiikin syvemmän analyysin. Avainkäsitteen Marko jo mainitsikin, koska sitä vaadittiin esimerkin reunaehtona. Se on enemmistödemokratia. Teoreettisessa tarkastelussa se on kuitenkin vain yksi tapa tehdä yhteisiä päätöksiä.

Kyseiset päätökset voitaisiin tehdä myös diktatorisesti. Jos päättäjä olisi Itäpuolueen johtaja, edellisten esimerkkien yhteistuloksena olisivat projektit, joiden yhteen laskettu hyöty olisi nolla. Sama tulos olisi Lännen vallan alla. Ainoa positiivinen tulos saataisiin, jos Pohjoisen johtaja päättäisi yksin projekteista.

Asiaa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon se, etteivät diktaattorit sen enempää kuin muutkaan johtajat pääse asemaansa yksin vaan heidän valtansa rakentuu yhteisen edun nimissä tehdyille liittoutumille ja lehmänkaupoille. Niinpä esimerkkimmekin diktaattoriksi päätyisi johtaja, joka kykenisi tekemään laajimmat ja yhtenäisimmät liittoutumat. Tässä tapauksessa hän olisi siis joko Idän tai Lännen johtaja ja tulos olisi nolla.

Teoreettisessa tarkastelussa voidaan kuitenkin olettaa myös kolmas tapa tehdä yhteisiä päätöksiä. Sanottakoon tätä vaikka aidoksi demokratiaksi. Se perustuu ajatukselle, että jokainen ottaa yhteisen edun huomioon jo arvioidessaan omaa etuaan ja jokaisen mielipide on yhtä hyvä ja riippumaton sen kannattajien määrästä. Yhteinen päätös tehdään silloin arvan perusteella.

Kun tätä sovelletaan esimerkkeihimme, sattuma päättää noudatetaanko Idän, Lännen tai Pohjoisen johtajan toivetta. Ensimmäisessä esimerkissä saadaan sama hyvä tulos valiutuipa päättäjäksi kuka tahansa, mutta vältetään enemmistödemokratiaa vaivaava päätöksenteon halvaantuminen. Toisessa esimerkissä sattuman käytöllä saadaan kahdella mahdollisuudella kolmesta huono päätös mutta yhdellä kolmesta hyvä päätös. Näin vältetään se, että joka tapauksessa päädytään huonoon päätökseen niin kuin käy enemmistödemokratiassa ja diktatuurissa.

Päätöksenteko-ongelmaan löytyy siis teoreettisesti parempi ratkaisu kuin enemmistödemokratia tai diktatuuri. Tämän poliittisen järjestelmän ratkaisun esitin jo vuonna 1987 kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä ja tällä on oma sovelluksensa myös talouden päätäntäjärjestelmään. (Harmi vain, että ihmiset käsittelevät myös ajatuksia lehmänkaupoin niin että vain sellaisia ymmärretään ja kannatetaan, joilta saa vastakannatusta ja jotka eivät uhkaa status quota. Niinpä kirjani ehdottama ”projekti” on kohdannut saman kohtalon kuin Pohjoisen projektit esimerkissämme).